Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2526272829301
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

Subscribe RSS

 Kunnes kuolema heidät kaikki niputtaa
11.06.2017 12:21 | Mika Kähkönen

Marko Kilpi: Undertaker – kuolemantuomio

Crime time 2017. 335 s.

 

Tätä on odotettu. Kuopiolaisen Marko Kilven tapa kertoa on ehtinyt tehdä allekirjoittaneeseen vaikutuksen jo aikaisemminkin. Sikäli se on vaarallinen lähtökohta aloittaa uuden tuotoksen lukemista. Yllätysten mahdollisuus on vain yhteen suuntaan. Undertaker - kuolemantuomio todisti uskomukseni vääräksi.

Jopa kahdeksanosaiseksi kaavaillun kirjasarjan aloitusosa tutustuttaa lukijan joukkoon ihmisiä. Heistä useimmille Kilpi suo oman tarinalinjansa, mikä on sivumainintana hyvä ratkaisu – korostaa henkilöhahmojen erityispiirteitä, antaa kontrastia. Hyvä, ellei paras esimerkki tästä on pääroiston vaimon ammatti. Leena on pappi. Tästä päästään sopivasti itse pääroistoon, eli hautaustoimistossa työskentelevään Jarmo Kiveen ja hänen edesottamuksiinsa. Todellisuudessa hautturin homma on miehelle vain kulissi. Oikeasti hän on kansainvälisen tason ammattirikollinen. Vastapuolelleen hän saanut järjestäytyneen rikollisuuden tutkijaryhmän.

Kirjailija Kilpi heittää lukijansa suoraan tapahtumien keskipisteeseen ja antaa heti alkuun julman työnäytteen Kiven toimintatavoista, kun tämä ottaa päiviltä nuoren miehen. Sama heittotyyli jatkuu. Kohta ollaan jo JR:n palaverissa, jossa esitellään tiimi ja tutkinnassa oleva tapaus. He epäilevät päässeen saarnaajaksi nimetyn epäillyn jäljille, joka vaikuttaisi olevan livistämässä lain kouran ulottumattomiin. On toimittava. Operaation tulos osoittautuu myöhemmin väärin sammutetuksi, mutta edesauttaa tapahtumien siirtymistä seuraavaan vaiheeseen. Kivi ei ole turvassa, niin kauan kuin yksikin tietää hänen valeroolinsa.

Yksi tärkeimmistä sivuhenkilöistä on Tuomas Lintu, joka riutuu masennusdiagnoosin saaneen tyttöystävänsä Marian kanssa toimeentulorajan alapuolella. Lyhyesti: mistään ei tule mitään. Nyt en edes liioittele. Velikin kuolee ja äiti haluaisi täydelliset hautajaiset. Kun Tuomaksen ja Kiven tiet kohtaavat, hän luulee löytäneensä apua. Todellisuudessa hän tulee tehneeksi sopimuksen paholaisen kanssa, kuten tavataan sanoa.

Pidättelin itseäni kirjan kanssa. Osasin olla ahmimatta, vaikka teoksen takova tyyli yritti houkutella ryntäilyyn. Seurasin mielenkiinnolla miten Kilpi syventää hahmojaan. Syventääkö? Leimaudunko heihin? Kaikkein helpoimmin se tapahtui Tuomaksen kanssa. Tuomaksia olen tavannut itsekin. Jollain tasolla pystyn jopa samaistumaan häneen, tuntemaan myötävihaa yhteiskunnan byrokratiaa kohtaan. Ainakaan parempaan suuntaan ei olla menossa. Tutkijaryhmän kohdalla tuntemukset jakaantuivat. Erään tarkemmin määrittelemättömän henkilökohtaisen tragedian kautta pari heistä tuli pahasti iholle, muiden jäädessä ainakin toistaiseksi ilmeettömiksi. Sarja jatkuu, muistutan tässä kohtaa.

Aineksia tarinaansa Kilpi on kerryttänyt melko lailla, aina kouluampumisista epäonnistuneeseen kotisynnytykseen. Sivujuonteita piisaa, jotka tavalla tai toisella päätyvät hautausurakoitsijaan, joten en oikein osaa arvostella kokonaisuutta niiden vuoksi. Monisyisyydestään huolimatta juttu kulkee loogisesti. Pohtivat jaksot panevat ajattelemaan. Niissä kuopiolaiskonstaapeli, dokumentaristi, käsikirjoittaja, kirjailija on kunnostautunut aikaisemminkin. Mies on pienten puolella. Päähenkilö Kiven rooli tapahtumien keskiössä on riemastuttava. Kaiken pahan alku ja juuri on koko ajan esillä, mutta silti kätkössä, kuoleman varjossa.

Ostin kirjan Joensuun Suomalaisesta kirjakaupasta, ilman kanta-asiakkuutta. Nappasin jo siirtokärrystä.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Pahin pedoista on fiili
07.10.2013 13:33 | Mika Kähkönen

Marko Kilpi: Kuolematon

Gummerus 2013. 303 s.

 

Tarkoitukseni oli arvioida Marko Kilven uutuusromaania Kuolematon. Sitä varten olin varannut oikein kynän ja paperia. Täältä pesee. Luin kirjan, eikä paperille syntynyt sanaakaan. Ei, ennen kuin vasta viimeisen sivun jälkeen.

Tällä kertaa kuopiolaiskirjailija vie aikaisemmista teoksistaan tutun Ollin ja Eliaksen ehkä heidän uransa - ei kiperimpien - vaan ennemminkin kipeimpien rikosten äärelle. Heille joille poliisipari on vielä vieras, sanottakkoon että Olli on se ”nuori tulokas” ja Elias se ”vanha konkari”, joita niin paljon dekkareissa käytetään. Miksipä ei, vastakkain asettelu on useimmiten toimiva. Sitä paitsi Olli on jo kirjan tapahtumien aikaan päässyt kasvukivuistaan. Nyt ne ovat kasvaneet korkoa, jonka alle vanhempi konstaapeli on upota lopullisesti.

Nuori narkomaani surmaa itsensä. Ennen kuolemaa hän ehtii esittää häntä pelastamaan tullelle Ollille kysymyksen: ”mitä sä oikein pelkäät?” Vieraan ihmisen tokaisu osuu häränsilmään. Aikaa ei jää vastauksille (vielä), kun jo seuraava tehtävä odottaa. Poliisiparin on haettava äiti ja lapsi kuulusteltavaksi. Aiheen piti olla turhankin arkinen perheväkivalta: pojasta on löytynyt mustelmia, joiden aiheuttajaa nyt selvitetään. Syylliseksi epäillään pojan isää. Nopeasti paljastuu, että teot joiden kohteeksi poika on joutunut ovatkin ihan eri luokkaa. Tutkimukset etenevät päällekkäin. Kulman takaa löytyy aina vain oudompia asioita, aina pakastetuista ihmisen paloista lähtien ja kun riittävän monen kulman taakse kurkistaa, päätyvät tutkimukset samaan iljettävään nurkkaan.

Päähenkilö, tai paremminkin toinen heistä, suodattaa rikollisten ja heidän uhriensa kohtalot itsensä kautta. Tarkoitan Ollia. Kaikki sakka ei enää menekään läpi. Mies alkaa olla tukossa ja on tukehtua pahuuteen. Kaikki liittyy kaikkeen. Ei ole enää - jos lie koskaan ollutkaan - erikseen työ- ja siviiliminää, tai työ- ja kotiasioita. Ollin minäkuva vääristyy ja hän joutuu ottamaan etäisyyttä ex-vaimostaan Annasta ja pojastaan Eetusta. Narkomaanin esittämään kysymykseen alkaa vastaus hahmottua.

Toinen päähenkilöistä on taas kasvattanut itselleen kilven. Elias on kyyninen ja kaiken moneen kertaan nähnyt ”lonely ranger”. Paksunahkaisuudessa on se huono puoli, ettei sen läpi tunne iskua, muttei sen paremmin silitystäkään. Miehen päättelykyvyt ovat silti omaa luokkaansa. Tutkimusten ja aikaisemmin koetun perusteella mies heittää tulkintojaan, joista osa osuu väkisinkin. Suurin osa. Rikosjuonen punainen lanka säilyttää värinsä, eikä katkea, vaikka menettääkin säikeitään. Sivuseikka.

Kirjailija Kilpi ei petä. Kuolematon tarjoaa tuttua kerrontaa, syväluotaavaa filosofointia, vauhtia, muuttuvia toimintaympäristöjä ja paljon pohdittavaa. Kun mennään, niin mennään ryminällä. On pysäytysrajoja, piikkipartioita ja kohdehenkilöitä, mutta myös hiljaisia hetkiä. Jos rajat ovat rakkautta lapsille, ovat ne sitä myös aikuisille. Silloinhan poliisit tekevät rakkauden työtä. No, tuota nyt ei tarvitse ottaa vakavasti. Jos nyt kerta hempeillään, niin hempeillään sitten kunnolla. Voisi kysyä, mistä tunnistaa luetun Kuolemattoman? Kirjan viimeinen sivu on kärsinyt kosteusvaurion. Rakas avovaimoni kieltäisi tuon luettuaan minua pilailemasta. En pilaile. Kukaan ei ollut näkemässä, kun suljin kirjan ja otin lasit silmiltäni. Se oli sellainen miehekäs kevyt pyyhkäisi silmän sisäsyrjältä. Vain yksi pyyhkäisi.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Marko Kilpi: Elävien kirjoihin
03.04.2013 20:17 | Mika Kähkönen

Marko Kilpi: Elävien kirjoihin

Gummerus 2011. 497 s.

Taas sai ajattelemisen aihetta kerrakseen, kun luki Marko Kilven kolmannen rikosromaanin Elävien kirjoihin.

Tällä kertaa kahdesta aikaisemmasta romaanista tuttu vanhempi konstaapeli Olli Repo tempaistaan rajulla tavalla sivurooliin. Ainakin häntä on häivytetty taustalle, kun hän joutuu traumaattisten tapahtumien johdosta haalarihommista tutkintapuolelle ja omalaatuisen huumepoliisin Elias Kasken pariksi. Samaan aikaan huumekuningattarena tunnettu Pike on vapautumassa vankilasta, mikä herättää tässä pelkoja monestakin syystä. Tällä kertaa päätös muuttaa elämäntapoja on vahvempi kuin koskaan. Oikeastaan koskaan hän ei ole aikaisemmin moista edes suunnitellut. Nyt syynä on vankeusaikana syntynyt poika, jonka eteen hän haluaa tehdä kaikkensa. Jokapäiväisen elämän haasteet ja vanhat huumetuttavat tekevät suunnitelmista haastavan, melkein mahdottoman. Heistä pahin on pojan isä Lalli, kuin itse paholainen, Lallista sanotaan takakannessa, mikä ei ole ainakaan liioiteltua.

Kilpi kuvailee rinnakkain huumetutkimuksia ja Piken ensiaskeleita vapaudessa. Hän tarkastelee jo tuttuun tapaansa ihmisluonnon oikullisuutta, ympäröivää maailmaa ja kääntää tavallisen elämän ilmiöt ylösalaisin, niin että nekin alkavat näyttää vähintäänkin epäilyttäviltä, ellei jopa vastenmielisiltä. Mikä tuollaisessa tavallisessa elämässä, joka Piken silmään on vain onttoa apatiaa,voi olla niin kiinnostavaa, ettei aamutoimiensa yhteydessä ammukaan itseään päähän, vaan ehkä jopa nauttii tylsyydestä. Valehtelematta olen miettinyt tätä joskus itsekin, en siis päähän ampumista, vaan ns. tavallisen elämän onnellisuutta verrattuna rapajuopon elämään, joka on toimitettu ensiapuun kouristelevana, aliravittuna ja likaisena. Niin minulla, kuin hänelläkin on omat murheen ja täyttymyksen hetkemme. Hän voi olla jopa onnellinen ja mikä erikoisinta, saatan minä olla meistä onnettomampi - joskus, on tähän lisättävä, ettei kukaan vain nyt erehdy kuvittelemaan, että minulla menisi jotenkin huonosti. Mulla menee hyvin. Hyvin, hyvin. Jos joku jotain muuta väittää, on väärässä. Mitä sitten, jos joskus jäänkin tuijottamaan... No, tämä oli leikkiä. Ihan totta, oli. Juoposta vielä: Totta kai tiettyyn rajaan saakka tuon juopon elämänkohtaloon vaikuttaa mielenterveysongelmat, ympäristövaikutteet ja päihderiippuvuus, mutta on se myös oma valinta. Aikuisen ihmisen kohdalla en enää vuosiin ole saarnannut. Se on hyödytöntä. Nuorukaisille yritän vielä istuttaa pienen muutoksen idun, joka ehkä joskus saisi sopivat olosuhteet kasvulle. Heillekään en saarnaa, totean vain tosiasia. Elämänkaari on ennustettavissa.

Sorruin nyt filosofisoimaan, mutta se on Kilven vika. Sain vaikutteita. Itse teoksesta on vielä sanottava, että sen henkilöhahmot kehittyvät loppua kohden, kuten tasokkaassa kertomakirjallisuudessa kuuluu. Tärkeimpänä vaikuttimena siihen on varmasti Kilven uskomaton samaistumiskyky. Tunneäly, sehän se sana on.

Jos vielä jaksatte lukea, ottaisin mielelläni vielä yhden asian esille. Otan joka tapauksessa. Joskus aikoja sitten luin lehtiartikkelin, jossa toimittaja käsitteli traumojen vaikutusta ammatinvalintaan. Nainen otti esimerkkihenkilöksi kardiologin, joka on kouluttautunut ihan vain näyttääkseen sille luokan kiusanhengelle mihin kykenee. Kun kardiologi tapaa sitten lomareissulla kotiseudulla tuon koulukiusaajan ja huomaa ettei reppana ole edennyt elämässään juuri ollenkaan, on oikeus toteutunut. Kiva juttu jos kiusaaja sattuu vielä näkemään lääkärin nousevan mersumaasturiin. Lohtuammatti siis.

Vaikka Elävien kirjoihin onkin fiktiivinen teos, käsitellään siinä poliisin ammattia samasta näkökulmasta. Kilpi esittää Elias Kasken suulla väittämiä, joiden mukaan iso osa poliisikunnasta hoivaa yleisen turvallisuuden nimissä omia traumojaan. Mikä erikoisinta, se ei edes haittaa. Päinvastoin, siitähän on hyötyä. Näkemystä löytyy. Astun ujostelematta heidän kanssa samaan riviin. Myös hoitoalalla hoivataan omia ongelmia, enkä ole edes itse sitä keksinyt. Itse juoksin neuvolavuosina lääkäriä karkuun, taistelin henkeni edestä terveyssisarta vastaan ja vannotin äitiäni, että eihän pistetä, eihän (sairastelin aika paljon). Nyt puen sitten itse joka työvuoroon valkoiset päälle ja yritän vakuutella ettei se piikki satu kuin ihan vähän vain. Valhetta. Kyllä se sattuu.

Seuraavaksi sitten katsomaan kirjan pohjalta tehty elokuva Kasipallo. Se Aku louhimiehen.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja
13.03.2013 19:11 | Mika Kähkönen

Marko Kilpi: Jäätyneitä ruusuja

Gummerus 2007. 294 s.

Olli Repo on jättänyt menestyksekkään uran mainosalalla ja palannut kotikaupunkiinsa suorittamaan harjoittelujaksoa poliisina. Paikkavalinta ei ole varsinaisesti mikään toiveiden täyttymys. Kaupunki tuo mieleen liikaa ikäviä muistoja ja jos mahdollista vieläkin ikävämpää nykypäivää. Sen täyttää yksinäiset hetket perheestä erossa, parityöskentely kyynistyneen Tossavaisen kanssa ja tapahtumat, jotka saavat poliisilaitoksen pian varpailleen. Tapahtumat lähtevät liikkeelle ostoskeskuksen pommiuhkauksesta, joka ensivaikutelman perusteella osoittautuu aiheettomaksi. Hyvin pian Olli tunnistaa turvakamerakuvassa käyskentelevän epäillyn käytöksestä piirteitä, jotka eivät lupaa hyvää. Poliisikunta ymmärtää epäillyn vihjeet liian myöhään ja mies ehtii toteuttaa sanattoman uhkauksensa muualla.

Mikä pahinta lisää on luvassa. Mies pitää itseään kohtalon ruumiillistumana ja pitää tekojaan oikeutettuina. Kissa ja hiiri-leikki muuttuu Ollille turhan henkilökohtaiseksi, kun häen isänsä ilmestyy liian monessa kohtaa esille ja vihjailee tietävänsä tapahtumista. Isän näkeminen palauttaa lapsuuden traumat tuoreina silmiin. Ennen kuin terroriteoista vastuussa oleva mies on poliisien tiedossa, joutuu Olli käymään läpi suhteensa menneisyyteen, isäänsä, sekä rooliinsa poliisina. Hyvä ja paha punnitaan niin lakipykälien, kuin henkilökohtaisen moraalinkin tasolla.

Lukiessaan Marko Kilven esikoisteosta Jäätyneitä ruusuja tulee tahtomattaan pitäneeksi Olli Repoa kirjailijan alter egona. Liian monta yhtäläisyyttä. Miten vain, kuopiolainen konstaapeli ponnisti teoksellaan suoraan Vuoden johtolanka -palkinnon voittajaksi ja pääsi myös pohjoismaisen Lasiavain -palkinnon ehdokkaaksi. Ja onhan Kilven kirjallinen ilmaisu sujuvaa ja kekseliästäkin. Monesti tuppaa huomaamaan, että siinä missä henkilöhahmoissa häviää, sen juonessa voittaa. Kilven romaanissa henkilöhahmot -- ainakin päähenkilö Olli – vie pidemmän korren. Juoni ei pääse varsinaisesti solisemaan, vaan ennemminkin se kuplii. Ja soppahan siitä syntyykin! Mikä erikoisinta, edes pitkähköt ja melko tiheään toistuvat filosofiset pohdiskelutkaan eivät puuduta, vaan ovat vain jännittävä kurkistus poliisin korvien väliin. Tuskin monessakaan ammatissa joutuu kohtaamaan ristiriitaisuuksia yhtälailla kuin tuossa. Okei, vedetään kotiin päin – totta kai myös sairaalatyössä. Monesti asiakkaatkin ovat yhteisiä. Jaettu ilo, kaksinkertainen ilo.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Marko Kilpi: Kadotetut
09.02.2012 20:41 | Mika Kähkönen

Marko Kilpi: Kadotetut

Gummerus 2010. 396 s.

 

Yöpöydän kirjaruuhka alkaa hiljalleen purkautua. Sain hyvän mahdollisuuden iskeä näppini tämän savolaesen konstaapelin luvussaan toiseen dekkariin vasta nyt helmikuussa, kun matkustin junassa Helsinkiin ja takaisin. Kirjajono oli pitkä, sainhan Kadotetut jo viime vuonna isänpäivälahjaksi. Jos olisi tiennyt millainen aarre pöydälläni lojui, olisi miehen pokkari ohittanut monet muut tekeleet heittämällä.

Erityisesti merkillepantavaa kirjassa oli sen koukuttavuus. En pelkästään tullut riippuvaiseksi sen sivuista, vaan suorastaan tulin osaksi niitä. Kokemus oli pelottava. Marko Kilpi käsittelee päähenkilön vanhempi konstaapeli Olli Revon näkökulmasta ihmismielen kaikkein pimeimpiä puolia ja osoittaa, ettei niihin suinkaan ole yksinoikeutta pelkästään syrjäytyneillä sosiaalitapauksilla. Eikä muuten itse syrjäytyminenkään ole vain huono-osaisten ongelma; tilanteen voi kohdata vaikka menestyvän ja uraputkessa elävän perheen kersa.

Dekkarijuonen lomassa Kilpi käy läpi arvokysymyksiä, kuinka tosi-tv-teollisuus on vääristänyt ihmisten kiinnostuksen aiheet ja tavoitteet. Hän pureutuu myös poliisityön erityispiirteisiin hyvinkin filosofisesti, muttei saarnaa, eikä puuduta. Mies antaa tosiaankin ajattelemisen aihetta. Kaikkein pelottavinta tässä on se, että lukiessa tunnistin myös itsessäni piileskelevän pimeän puolen, enkä puhu nyt varjosta. Älkää peljästykö: olen tasapainossa.

Sana dekkarijuonesta. Pikkupoikana luin innostuneesti sarjakuva-albumia Autopartio 525. Samaa rytinää löytyi Kilven teoksesta mukavasti. Kuten ostoskanavalla: ei siinäkään vielä kaikki. Luonnollisesti poliisityön kuvailu on tarkkaa ja kiinnostavasti kerrottua. Uskottavuuden rajoja ei koetella kuin hitusen, mutta ei todellakaan häiritsevästi. Tapahtumat etenevät nopeasti ja osaavat yllättää. 13-vuotias poika löytyy sidottuna autotallista, BB julkkis katoaa ja nuori moitteettoman ja puhtoisen taustan omaava nuori nainen suuntaa varastetun auton rekan nokkaan. Melko nopeasti Olli Repo löytää yhdistäviä tekijöitä ja lähtee selvittämään niitä riskejä välttämättä. Vauhti kiihtyy ja panokset kasvaa loppuun saakka.

Vaikka Marko Kilpi ei saarnaakaan, sisältyy hänen teokseensa selkeä opetus: meidän on pidettävä huolta toisistamme, arvostaa perusjuttuja, perhettä ja lähimmäisiä.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com