Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2526272829301
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

Subscribe RSS

 James M. Cain: Vahinko kello kaulassa
06.08.2012 22:40 | Mika Kähkönen

James M. Cain: Vahinko kello kaulassa

(The Postman Always Rings Twice, 1934)

Suom. Eero Huhtala. Kolmen tähden sarja. Otava 1979. 160 s. (Alkuperäinen suomennos ilmestyi vuonna 1970)

 

On viime vuotisen Johtolanka-voittajan ja tämänvuotisen Lasiavain-ehdokkaan Antti Tuomaisen syytä, että tartuin James M. Cainin romaaniin Vahinko kello kaulassa. Mies luettelee 10 mieleistään kirjaa Ruumiin kulttuurin numerossa 2/2012 ja minä tietenkin vaikutteille alttiina nappasin teoksen listalta.

Teolle oli maaperä pedattu otolliseksi. Ensinnäkin muistan Jack Nicholsonin kirjan elokuvaversiosta ja toiseksi kirjan lyhyt, tiivis kerronta sattuu juuri tällä hetkellä kiinnostamaan ihan jo teknisessäkin mielessä. Onhan oma viimeisin käsikirjoitukseni vain parinsadan liuskan pituinen ja harjoittelen asian ytimeen iskeytymistä edelleen. Opinko sitten tekniikasta mitään? Tai oliko kirja edes hyvää oppimateriaalia aiheeseen? Tuomaisen mielestä ainakin on, niin enhän voi kun uskoa.

Kirjan tarinassa Frank Chambers ajautuu syrjäiseen majataloon Kaliforniassa ja iskee silmänsä majatalon emäntään Coraan. Coran aviomies sattuu sopivasti olemaan varsinainen limanuljaska, kreikkalainen Nick Papadakis ja melko nopeasti Cora antautuu Frankin vietäväksi. Tai toisin päin. On vaikea sanoa kumpi heistä on kissa ja kumpi hiiri. Vain se on varmaa, että samoja vertauksia käytettäessä Nick on se lankarulla. Alkaa täydellisen rikoksen suunnittelu, mikä Frankilta sujuu vanhasta tottumuksesta, onhan hän vankiloita kiertänyt kulkija, eikä kaihda raaimpiakaan keinoja. Asiathan eivät mene niin kuin käsikirjassa, saavat kyyhkyläiset pian huomata. Se ei estä heitä viemästä suunnitelmaansa loppuun. Kun homma näyttää taputellulta, kuvaan tulee sitkeä piirisyyttäjä Sackett, joka saa heidän tarinansa huonoon valoon eli siihen vanhaan kunnon ristikuulustelussa käytettyyn kohdevaloon ja kohta Frank ja Cora kääntävät epäluulonsa toisiaan kohtaan. Leikki jatkuu.

Cainin tyyliä on verrattu Hemingwayn kieleen. Varmasti. Ainakaan mies ei selittele, vaan tuo kohtaukset lukijan silmien eteen pelkistettynä ja saattaa henkilöhahmonsa pitkiin intensiivisiin keskusteluihin, jopa jankkaavasti, mikä sekin on tunnistettavissa Hemingwayn teoksista. Tarina etenee, mutta etenee joissain kohtaa sattumien kautta, mikä pudottaa teoksen arvoa silmissäni. Joku on sanonut, ehkä vähän ilkeillenkin, että sattumat kertovat kirjoittajan laiskuudesta. Voi olla. Toisaalta iso osa todellistakin elämää on rakennettu sattumien kautta. Siihenhän viittaa jo suomennetun teoksen nimikin. Kannatti lukea.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 4.000




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com