Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
2930311234

Subscribe RSS

 Valistunut näkökulma hulluuteen
10.07.2016 21:04 | Mika Kähkönen

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne

Kirjapaja 2003. 131 s.

 

Ainakin psykiatrina, kirjailijana, muusikkona ja entisenä aktiivipoliitikkona tunnettu Claes Andersson pyörittelee teoksessaan Hulluudestamme ja hulluudestanne, no, hulluutta. Mitä sillä tarkoitetaan, miten sitä tulkitaan ja miten siihen suhtaudutaan? Teos vastaa muun muassa noihin kysymyksiin. Yleisesti ottaen tulkinnathan riippuvat ajankohdasta, mitä aikaa eletään, sekä paikasta ja itse tulkitsijasta. Kaikkein tavallisimmin sillä tarkoitetaan skitsofreniaa ja siihen liittyvää psykoottista tilaa, jossa egon, eli minän säätely- ja puolustusmekanismit eivät toimi samoin kuin ei-psykoottisella henkilöllä. Päässähän se vika on, vaikka siitäkin on aikojen saatossa ollut muita tulkintoja. Kirouksista taidetaan nykyään puhua vain elokuvissa. Vaikka kuinka ihminen tuntee itsensä vainotuksi ja saattaa kuulla ääniä, ei päähän tule sairastumisen myötä mitään lisää, ei siis kiroustakaan. Kontrolli vain pettää ja impulssit pääsevät valloilleen.

Itsehän sitä suorastaan toivon, kun kirjoitan ja suunnittelen vaikka seuraavaa romaaniani. Tästä muuten Andersson mainitseekin - ei siis minun kirjoituksistani, en ole sekoamassa – vaan taiteilijoiden pyrkimyksestä sukeltaa syvälle itseensä ja kaivaa sieltä irrationaaliset puolensa ja lapsen kaikkivoipaisuus, jotta ajattelu vapautuisi luovuudelle. Kirjailija muistuttaa riskistä, ettei luova ihminen enää haluaisikaan palata, tai ei edes pysty palaamaan aikuisen ihmisen tylsään maailmaan. Pakko myöntää, että olen joskus heikkona hetkenä haaveillut jostain tuollaisesta. Leipätyö ja perhe pitää tässä suhteessa järjissään. Toistaiseksi. Luovuudesta puheen ollen, tutustumisen arvoinen teos voisi olla Mikael Enckellin teos Hölderlin (1975), jossa tämä kaveri esittää psykoanalyyttisen tulkinnan nerouden ja hulluuden toisiaan hipovista maailmoista. Tuo Hölderlin (Friedrich etunimeltään) eleli vuosien 1770-1843 välillä ja kirjoitti nuoruusvuosinaan hyvin poikkeuksellisia runoja, kunnes sairastui skitsofreniaan. Siihen loppui runoilu, eikä mies ollut muutenkaan enää oma entinen itsensä.

Melko suppeasta laajuudestaan huolimatta Anderssonin kirja antaa yllättävän paljon ajateltavaa. Siihen voisi palata uudelleen ja se kuuluisi oikeastaan kirjahyllyyn. Lainasin lukukappaleeni kirjastosta. Jotenkin opuksen sisällöstä saa vaikutelman, että kirjoittaja puolustaa mieleltään sairaita, kun puhuu poikkeavuuden sietokyvystä, peloista ja normaalin tulkinnoista. Miksipä ei. On ihmisiä, jotka ovat saaneet ns. terveen paperit ja ovat syyllistyneet hirvittäviin tekoihin, jopa kansanmurhiin.

Onko muuten kenenkään teidän puoliso koskaan tokaissut erinäisten tapahtumien jälkeen, että teet hänet hulluksi? Hulluudestamme ja hulluudestanne -kirjan mukaan se on oikeasti mahdollista. Puhutaan kaksoissitovasta kommunikaatiosta (double bind -communication). Gregory Batesonin lanseeraman käsitteen mukaan laukaistaan viesti, joka pitää sisällään kaksi vastakkaista sanomaa, tai väitettä, joiden vuoksi viestiin reagoiminen tulee mahdottomaksi, tai erittäin vaikeaksi. Andersson esittää klassiseksi mainitsemansa esimerkin: ”Koska lakkasit lyömästä vaimoasi?” Toinen hyvä on paradoksaalinen lausahdus: ”Taistelussani Jumalaa vastaan hän on minun puolellani.” Keskustelukumppaniin pitää saada aikaiseksi sisäistä ristiriitaa, päättämättömyyttä, epäselvyyttä ja tunne ettei ristiriita ratkea. Näistä käytetään termiä ambivalenssi. Se onnistuu, kun puhut yhtä ja viestit ja elehdit muuta. Tulee mieleen tv-sketsi, jossa pappi pitää puhetta saarnastuolista. Ulkoisesti äänenpainoja myöten kaikki on niin kuin pitääkin. Saarnan sisältö onkin sitten jotain ihan muuta. Näitä tekniikoita on käytetty kirjallisuudessa ja näytelmätaiteessa iät ja ajat, kun on pyritty kuvaamaan ihmisten välisiä tragedioita. Nopeat tunnetilojen ailahtelut ovat itselleni tuttuja työmaailmasta. Ne tekevät saman efektin. Tulee mieleen päihtynyt potilas, joka yrittää ensin liehitellä allekirjoittanutta ja kun ei onnistu siinä, aloittaa haukkumisen. Hullu yö, olen saattanut tokaista vuoron päätteeksi.

Hulluksi tekemiseen liittyen jätän loppuun, ainakin itselleni, pari Anderssonin mainitsemaa lukusuositusta, ainakin Sofokleen Medeia ja toinen vähän tuoreempi esimerkki August Strindbergin Isä.Viimeksi mainitussa kirjailija on vaistonvaraisesti oivaltanut jotain sellaista, joka tieteilijöiltä on vaatinut vähän pidempää sytytyslankaa. Nyt lukemani teoksen ulkopuolelta mieleen tulee ihan tuore tapaus, Petteri Pietikäisen Hulluuden historia. Lukemista siis riittää.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Claes Andersson: Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus
27.08.2012 21:57 | Mika Kähkönen

Claes Andersson: Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus

Kirjapaja 2002. 162 s.

 

Sitä muodostaa kaikista näkemistään ihmisistä jonkin mielikuvan. Yleensä sitä ei mieti sen enempää, ellei siihen ole ihan erityistä tarvetta, vaikka sitten arvioitaessa tuon ihmisen kirjoittamaa kirjaa.

Hyvä tyyppi. Kertooko tuo kuvaus ihmisestä mitään? Kertoohan se, mielestäni juuri riittävästi. Aivan ensimmäiseksi opin tuntemaan (median kautta) Claes Anderssonin musisoivana poliitikkona, toiseksi jalkapallon ystävänä, sitten runoilevana psykiatrina ja kun lopulta tietoisuuteeni saatettiin hänen kirjoittamansa kirja Luova mieli - kirjoittamisen vimma ja vastus, saatoin tuumata, että pitihän se arvata.

Tapanani on kirjoittaa puhelimen muistioon kirjalistaa, jota hyödynnän kirjastovierailuilla. Sinne (siis muistioon) myös Anderssonin teos oli jossain vaihessa päätynyt. Sille oli tilaus, sillä käytyäni tuoreimman käsikirjoitukseni Pimeimmät tunnit (entinen Viestejä Sarahilta) tiimoilta kirjeenvaihtoa Nuoren Voiman Liiton arvostelupalvelun kanssa, esille nousi kielenkäyttöni ongelmat. Kieleni on jossakin määrin, kröhöm, yksinkertaista, joten jotta saisin siihen uusia vivahteita ja väriä minulle suositeltiin tutustumista lyyriikkaan. Itä-suomalaisena työläisperheen kasvattina kunnioitan ja haluan noudattaa annettuja ohjeita. Ja keneltäs muulta itä-suomalainen voi oppia ammentaa, kuin suomenruotsalaiselta stadilaiselta.

Ilman että yrittäisin antaa itsestäni sen fiksumpaa kuvaa, haluan mainita että monet Anderssonin kirjassaan nostamat ajatukset sivuavat omiani. Hän kertoo kuinka hänestä tuli kirjailija, mitkä asiat siihen vaikuttivat ja mitä vaikeuksia matkalla kentien joutuu kokemaan. Kirja sisältää ohjeita, mutta ei sormea heristäen. Pikemminkin Andersson kuittaa kaikki neuvonsa toteamalla, että niitä voi noudattaa tai jättää noudattamatta. Jos haluaa, jokainen voi laatia vaikka omat ohjeensa.

Opinko sitten jotain? Juu, tottakai. Tästä lähtien menen suoraan asiaan, en jaarittele, kiertele tai kaartele, en käytä turhia adjektiivejä tai adverbejä ja jätän tilaa lukijan oivalluksille rivien väliin. Nyt tiedän myös että vuoropuhelussa jännite ja kiinnostavuus ei synny henkilöiden puheenaiheesta, vaan heidän puhetavasta, miten he määrittelevät sillä valtasuhdetta toisiinsa. Kuiskaus, tai jopa vaikeneminen on huutoa tehokkaampi elementti. En myöskään sorru enää koskaan psykologisoimaan, tai teorisoimaan. En selitä mitä ihmiset tuntevat ja kokevat, vaan kerron ja kuvaan miten ihmiset toimivat, miten he tekojensa kautta ilmaisevat sisäistä maailmaansa. Toistamisesta olen kuullut jo toistamiseen, joten en halua sitä enää tässä toistaa. Jos toistan, toistan tehosteena. Vältän sivistyssanoja, enkä tärkeile tai viisastele kertojana. Ennemminkin pyrin olemaan aavistuksen lukijaa tietämättömämpi. Jos Claes Anderssonista se on helppoa, minulle se on lastenleikkiä.

Sitten se lyriikka. Andersson määrittelee joitain objektiivisia määreitä hyvästä runosta: ovatko käytetyt kielikuvat, symbolit ja metaforat kliseemäisiä, latteita ja yllätyksettömiä, vai tuovatko ne uusia mukanaan uusia ulottuvuuksia. Juuri metaforaa hän pitääkin runoilijan tärkeimpänä työkaluna. Asiavirheitä ei saa olla runoissakaan. Niillä saadaan muuten ok teksti pilalle. Samoin tekstin pilaa kaikki sentimentaalisuus ja ennakoitavuus. Sydän, rakastaa, kaipaus. Näistä on saatu kuulla. Näiden kaltaisia sanoja on syytä varoa, muttei Andersson kiellä niitä käyttämästäkään. Hänen mielestään kaikki sanat ovat käyttökelpoisia.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2018 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com