Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
28293031123
45678910
11121314151617
18192021222324
2526272829301

Subscribe RSS

 Saa vihata
25.04.2014 10:38 | Mika Kähkönen

Päivi Nurmi (toim.): Lapsen ja nuoren viha

PS-kustannus 2013. 246 s.

 

Perhehoitotyöhön ja nuorisopsykiatriaan erikoistunut sairaanhoitaja (Yamk) ja diakonissa Päivi Nurmi on koonnut yhdessä asiantuntijaryhmänsä kanssa teoksen, joka tarkastelee monipuolisesti lasten ja nuorten vihaa ja sen ilmenemismuotoja. Kirjoittajapiiriin kuuluu muun muassa psykologeja, psykoterapeutteja ja nuorisopsykiatrian professoreita, mikä takaa, että kirjassa esitetyt näkökulmat liikkuvat hyvinkin käytännönläheisistä teoreettisiin. Molempia tarvitaan. Suorat lainaukset lapsilta ja nuorilta antavat kirjalle juuret. Lapsen ja nuoren viha on tarkoitettu vanhemmille, lasten ja nuorten kanssa työskenteleville, alan opiskelijoille ja päättäjillekin.

Kirjoittajat ovat jakaneet kirjan teemoihin, joissa he kukin esittävät oman näkemyksensä käsitteeseen. Jako tuo hyvin esille sen tosiasian, ettei tuon ehkä kiellettynäkin pidetyn tunnetilan käsittelyyn ole valmista manuaalia. Sellaiseksi ei tästäkään teoksesta ole. Sen sijaan kirja – siis nyt puhun omalla rajallisella käsityskyvylläni – tuo vihan tasavertaiseksi tunteeksi ilon, surun ja pelon rinnalle. Suojaavakin se on, tavallaan puolustautumista.

Totta kai tunteiden kirjo on vieläkin laajempi. Sano se näille keskenkasvuisille. Kehittyvä lapsi ja nuori, jos liene moni aikuinenkaan, ei ymmärrä mistä on kysymys, kun päässä kihisee ja tekisi mieli etsiä lähin halko ja kalauttaa sillä vihan kohdetta. Puhutaan aggressioista ja raivosta, suunnattomasta energiasta. Kirjan tärkein viesti on, että me aikuiset, amatöörit ja ammattilaiset, annamme ipanoiden kiukulle tilaa ja tarvittaessa ohjaamme sitä purkautumaan oikeaan suuntaan. Tunnetila ei häviä sormea napsauttamalla, tai katsomalla toisaalle. Sillä samalla energialla se multakuormakin levitetään, tai tehdään vaikka 1500 metrin estejuoksun ennätys. Ongelman edessä ollaan, kun joku meistä ei kykene käsittelemään energiaansa ja toiminta muuttuu väkivaltaiseksi. Nuorten piirissä sen äärimmäisenä ilmenemismuotona ovat koulusurmat, joita kirjassa myös sivutaan. Tunteiden käsittelykykyyn vaikuttavat monet asiat, aina geeneistä kasvuympäristöön.

Miten se sitten tapahtuu? Milloin koittaa se päivä, ettei ensimmäinenkään nyrkki nouse, tai Puuha Pete-traktori kalahda naapurin Viljon päähän? No, mistä minä tiedän. Kannattaa varmaan aloittaa ihan siitä, että sanoo lapselle, ettei saa lyödä, koska se sattuu toista. Nurmen teoksen mukaan leikki on yksi turvallisista harjoittelukentistä tunteille. Lapsen kehitystason mukaan tunnetta pyritään sanoittamaan, kuten termi kuuluu. Viha puretaan osiin ja puhutaan siitä. Mitä silloin tapahtuu, kun pannu kuumenee? Miltä tuntuu? Mitä kannattaa tehdä ja jättää tekemättä? Kaikki tuo on vihan hallintaa parhaimmillaan. Joskus tarvitaan psykoterapiaa ja jopa laitoshoitoa. Terapeuttisia koulukuntia ja lähestymiskulmia riittää, enkä ala niitä tässä luettelemaan. Tärkeintä on, että terapiamuodon valinta on lapsesta/ nuoresta ja hänen tarpeistaan lähtevää. Myös perheen ja erityisesti vanhempien, tai vanhemman sitoutuminen on tärkeää, suorastaan edellytys onnistuneelle hoitosuhteelle. Tavallisesti terapia-ajat ovat pitkiä, mikä vaatii sitoutumista. Muutaman käyntikerran hoitomuotoja on tosin myös olemassa, se mainittakoon.

Itse vihaan monia asioita. Lapsenikin vihaavat. Perheessämme on tehty epävirallinen maailmanennätys. Meillä asuu maailman raivostuttavin pikkusisko. Olen harkinnut Guinnesin ennätystenkirjaan soittamista. Meillä huudetaan ja mökötetään, mutta myös syödään samassa pöydässä yhtä-aikaa ja katsotaan Duudsoneita, kaikki samasta telkkarista. Kyllä tytöt ovat olleet toistensa tukassakin kiinni, en kiellä. Tilanteet ovat vaikeita. Olen suuttunut silloin itsekin. En ole oikeastaan muuta osannut sanoa, kuin että emmehän mekään lyö äidin kanssa teitä, tai toisiamme. Toteamus mennee malliopettamisen piiriin.

Olen koulutukseltani lähihoitaja ja olen tehnyt päivystyspoliklinikkatyötä kahdeksantoista vuotta lääkintävahtimestarin vakanssilla. En ole vartija, vaan hoitaja, se mainittakoon. Työssäni olen kohdannut monen sortin vihan ilmentymiä - tavallisimmillaan saanut paikkailla sen jälkiä. Väkisinkin olen joutunut käsittelemään myös omia tuntemuksiani. Tunteiden sanoittamisesta kerron esimerkin. Oli kiireinen työvuoro, eikä ruokailemaan päässyt ajoissa. Vaatimuksia sateli potilailta, yhtä lailla kuin lääkäreiltäkin ja kollegoiltakin. Potilaat muuttuivat vihollisiksi, kuten saatetaan sanoa. Lopulta, kun pääsin taukohuoneeseen, kohtasin hiljaisena ruoka-annostaan tökkivän osastosihteerin. Koko olemus viestitti muuta maailmaa painumaan sinne, minne aurinko ei paista. Tunne oli molemminpuolinen, vaikkei se juuri toisiimme kohdistunut. Ilman tunteiden ilmaisua siihen käsitykseen olisi hyvinkin voinut päätyä. Istahdin hyvän itsesuojeluvaiston vastaisesti naista vastapäätä ja kolautin kahvikuppini pöytään. Hetken hiljaisuuden jälkeen tokaisin tervehdyksen sijaan ”paska päivä”, mikä pudotti taakan. Vastaus oli: ”no niin on”. Sitä seurasi naurunpyrskähdys.

Aina se ei onnistu. Silloin kirjoitetaan dekkari. Vihan sanoittamista sekin.


( Päivitetty: 25.04.2014 11:03 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com