Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
28293031123
45678910
11121314151617
18192021222324
2526272829301

Subscribe RSS

 Siperia ei opeta
11.07.2014 14:26 | Mika Kähkönen

Alice Miller: Alussa oli kasvatus: Kätketty julmuus ja väkivallan juuret

(Am anfang war erziehung, 1980)

Suom. Mirja Rutanen. WSOY 1985. 374 s.

 

Alussa oli kasvatus teoksessaan saksalainen psykoanalyytikko Alice Miller jatkaa varhaiskasvatuksen ruotimista. Hän kertoo mitä kasvatuksen nimiin laitetut julmuudet voivat kaikkein pahimmillaan aiheuttaa. Esimerkkeinä kurituksen historiasta hän käyttää muun muassa Adolf Hitlerin lapsuutta. Aikaisemmassa klassikkoteoksessaan Lahjakkaan lapsen tragedia vääryydet kaatuivat lapsen äidin niskaan, josta Miller kertoo saaneensa palautetta. Tällä kertaa helpolla eivät pääse isätkään. Molemmat kirjoista ovat ajankohtaisia valitettavasti edelleen. Kansansurmia toteutetaan tälläkin hetkellä, puhumattakaan pienimmistä tragedioista, joista saamme lukea lehdistä päivittäin - siis toivottavasti vain lukea. Välttyisimme paljolta pahalta, jos yksinkertaisesti hyväksyisimme, ymmärtäisimme ja rakastaisimme lapsiamme sellaisena kuin he ovat.

Tarvitseeko muuta enää sanoa? Kirjanmerkkinä käyttämääni lappuseen kertyi merkintöjä sivunumeroista ja aiheista, jotka vaativat tulla mainituksi. Seuraavat sanat voisi otsikoida nimellä; näin kasvatat lapsesi väärin. Miller puhuu ”mustasta pedagogiikasta”, jonka mukaan aikuiset ovat heistä riippuvaisten lasten hallitsijoita ja herroja. He ratkaisevat Jumalan tavoin mikä on oikein, mikä väärin. Vihastumisen takana ovat useimmiten omat ristiriidat, vaikka he vetoavatkin lapsen tekoihin. Vallitseva ajatuskanta on, että lapselta on otettava mahdollisimman varhaisessa luulot ja oma tahto pois. Viritä ansoja, valehtele, salaa asioita, manipuloi, pelottele, eristä, osoita epäluottamusta, nöyryytä, halveksi, pilkkaa, häpäise ja kaiken kruununa kurita ruumiillisesti. Kaikella tällä luodaan lapselle virheellisiä käsityksiä ja tietoja, jotka jäävät voimaan ja siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Näin kasvatat lapsesi oikein – lista on huomattavasti lyhempi. Kunnioita lastasi ja hänen oikeuksiaan. Salli tunteet. Vihan tunne ei vielä vahingoita ketään, vaan sen patoaminen. Tunne-elämän lainalaisuudet näkyvät lapsessa selvemmin kuin aikuisessa. Lapsi ei osaa salailla mielialojaan ja kokee ne paljon intensiivisemmin. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta muistuuko se mieleen sillä hetkellä kun ovet paukkuu. Ole valmis oppimaan lapseltasi. Itse ainakin joudun koko ajan opettelemaan. Juuri kun luulen tietäväni miten esittää isää leikki-ikäisen kanssa, joudun opettelemaan murkkuikää lähestyvän tytön ailahtelua, eikä yksi konsti toimi välttämättä toisen kanssa. Miller kehottaa ottamaan opiksi myös omasta lapsuudesta. Sieltähän ne omatkin ratkaisut juontavat, niin hyvässä kuin pahassakin.

Vastaväitteitä Millerin ajatukset varmasti herättävät. Itsekin olin lukiessa valmis kyseenalaistamaan välillä äärimmäisyyksiin ulottuvien esimerkkien käypäisyys. Juontaako muka kaikki itsetuhoisuus ja väkivalta varhaislapsuudesta. Tuleeko muka kaikista kaltoin kohdelluista lapsista rikollisia? Millerillähän ei ollut vielä 70-luvun lopulla käytössään nykyajan tutkimustietoa esimerkiksi aivotutkimuksista ja rikollisgeeneistä. Eihän selitys voi olla niin yksikertainen. Tämän kaltaisiin ajatuksiin psykoanalyytikko puolustautuu muun muassa sanomalla, ettemme voi tietää mitä lapsuudessa opituista tekniikoista me otamme aikuisina käyttöön.

Yksi syvälle juurtunut kasvatusperiaate koskee lapsen hemmottelua ja poispilaamista. Hänet pitäisi jotenkin karaista todellista elämää varten. Jokainen, joka on joskus palelluttanut poskensa pakkasessa tietää, etteivät ne seuraavalla kerralla kestä kylmyyttä yhtään sen paremmin, vaan päinvastoin (oma vertaus). Sama koskee ihmismieltä. Olen itsekin joskus päästänyt suustani, että vaikka jonkin lyhytikäisen kotieläimen kanssa on hyvä harjoitella menetyksiä. Ihan kuin se tekisi tulevat menetykset jotenkin helpommiksi. Asia on juuri päinvastoin.

Viimeisenä otan esille Millerin esittämät vertaukset kirjallisuuteen. Hänen mukaan tiede nilkuttaa kirjailijoiden perässä. Monilla tuon ajan, siis 70-luvun kirjailijoilla oli kyky huomata lapsuuden tunnemaailman ja kasvatukseksi nimitetyn naamioidun vallankäytön tuhoisat seuraukset. Vallankäyttöähän se on, niin kuin pedagogiikkakin. Nuo kirjailijat onnistuivat siinä missä psykologian opiskelijat pyörittelivät ajatusta ihmisestä koneena, jonka toimintamekanismi piti saada selville. Vielä kauempana, 1900-luvun alussa ekspressionistiset taiteilijat ja kirjailijat ymmärsivät neuroosien sisällöstä enemmän kuin sen ajan psykiatrian professorit, vaikkeivat ehkä tehneet sitä tarkoituksella. Luultavimminkin he vain ilmaisivat sen akateemikkoja paremmin. Tällaiset puheet hivelevät kirjailijanmieltäni. Nehän tarkoittavat, että minunkin kynästä saattaa lipsahtaa osumia.

Tarkoitukseni oli vain silmäillä tätä kirjaa ja luinkin sen sitten kannesta kanteen. Takuulla siihen löytyy paljon henkilökohtaisia syitä, vaikka vetoankin lähteiden etsintään. Tarvitsen tekeillä olevaan romaaniin häiriintyneen rikollisen profiilia. Teoksesta oli apua siinä, kiitos vain. Apua siitä oli muutenkin.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Narsistisista häiriöistä
04.06.2014 13:10 | Mika Kähkönen

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä

(DAS DRAMA DES BEGABTEN KINDES und die Suche nach dem wahren Selbst, 1979)

Suom. Tuulikki Lahti. WSOY 1984. 153 s.

 

Kun luet tätä, voi kaikki olla jo myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut. Paitsi jos olet odottava äiti. Viittaan kirjan kirjoittajan, saksalaisen psykoanalyytikon ja psykoanalyysin opettajan Alice Millerin aiheeseen, joka käsittelee narsistisia häiriöitä. Nainen nimittäin väittää melko yksikantaisesti, että koko ongelma juontaa meidän ensimmäisistä elinvuosista, jopa viikoista ja äitisuhteen ongelmista. Tällaista kirjaa ei pitäisi ja pitäisi ehdottomasti lukea. Tosin heti perään olisi päästävä puhumaan jonkun kanssa, suorastaan terapiaan. Yritän selittää. Se tuottaa vaikeuksia. Olo on vähän kuin lähtisi mopokortilla rekan rattiin.

Kun Miller puhuu narsistisista ongelmista, sen ilmenemismuodoista, taustoista ja hoidoista, puhuu hän viettiristiriidoista. Niistä kärsivä ihminen ei tunne todellista itseä. Lapsena hän on saanut kiitoksensa vain suorittamisen ja onnistumisen kautta. Tilaa ei ole ollut tunteille. Ei saa itkeä! Äidin tunne-elämä on ollut epävarma, jonka lapsi on vaistonnut. Lapsi on alkanut myötäilemään äidin ailahtelua. Hänestä on tullut äidin auttaja – korvike, jolla äiti on tyydyttänyt tarpeensa.

Lapselle voi muodostua valeitse, eli rooli, jossa hän toimii äidin toivomalla tavalla. Samantyyppinen vuorovaikutussuhde voi toistua terapiasuhteessa. Psykoterapeutti saa (muka) potilaan toipumaan nopeasti, ihan vain sen takia, että tunneherkkä potilas huomaa hänen haluavan sitä. Potilas haluaa miellyttää. Miller kakkii omaan pesäänsä. Hän nimittäin nimeää psykoterapeutit narsistisesti häiriytyneiksi. Heidän herkkävaistoisuus ja tunneherkkyys on peruja äitisuhteesta. Varmaan joo.

Terveen itsetunnon omaava ihminen ymmärtää toiveensa ja tunteensa ja sen, että ne ovat itsestään lähtöisiä. Äiti on ymmärtänyt hänen tarpeensa ja toiminut peilinä. Kun itkettää, niin lohdutetaan ja niin päin pois. Kun taas ihminen kärsii grandiositeetistä, pohjautuu omanarvontunne menestykseen. Vaikka olisi ”hyvä kaikessa”, pudottaa ensimmäinen epäonnistuminen masennukseen. Jotkut tällaiset tyypit hakeutuvat kuulemma parisuhteisiin, jossa puolisi on heikompi. No, saahan siinä päteä ja loistaa. Toinen häiriölle tyypillinen tapa on toistamispakko, eli pyrkimys, joka tähtää muistista häipyneen trauman alituiseen toistamiseen. Itsetuhoista toimintaa. Onko tässä selitys väitteelle, jonka mukaan naiset aina rakastuvat renttuihin?

Kolmas keino piiskata itseään on halveksinta. Jos ymmärsin oikein, sisäisen halveksinnan lähtökohta on tilanne, jossa vanhemmat osoittavat oikean ja väärän ja lapsi omaksuu neuvot, mutta jättää omat käsityksensä muodostamatta, tyyliin: kiltti on oikein, kiukku on väärin. Tätä ulottuvuutta Miller valottaa Herman Hessen elämällä ja lapsuudella. Ongelma on nimittäin siinä, että jos oma käsitys jää muodostumatta, seuraa irrallaolon tunne omasta itsestä ja sitten taas masentaa.Halveksimalla toisia ihmisiä narsistisesti häiriintyneet torjuvat omia epämieluisia tunteita: huonommuudentunnetta, häpeää, omaa epätäydellisyyttä.

Psykoanalyytikko laukoo huomioitaan vähän joka suuntaan, aina yhteiskunnan vaikuttajiin saakka. Heille yhteiskunta edustaa, ei enempää eikä vähempää kuin omaa äitiä. Kun poliitikot ja kansanvaikuttajat taistelevat yhteiskunnan vääryyksiä kohtaan, taistelevatkin he todellisuudessa äitinsä ristiriitaisia tunnesignaaleja vastaan.

Tulikohan siinä kaikki? Ainakin pääpiirteittäin. Tunnistitko itsesi? Minä ainakin tunnistin ja luulenkin, että nuo kaikki piirteet kuuluvat ihan normaalin ihmisen tunnekirjoon, kunhan ne eivät ota valtaa. Mielestäni ei haittaa, jos on vähän kasvanut vinoon. Muussa tapauksessa jäisivät monet mestariteokset luomatta (huom. Herman Hesse). Merkillepantavaa naisen ajatuksissa on isän puuttuminen. Kaikki on äidistä lähtöisin. Muista lapsen elämään vaikuttavista ihmisistä hän puhuu korvikehenkilöinä. Tietysti pitää ymmärtää, että kirja on julkaistu 70-luvun lopulla, jolta ajalta ajatuksetkin ovat. Niin kuin kaikki luettu, pitää tämäkin suodattaa oman ymmärryksen kautta. Silloin siitä voi jopa oppia. Miller sanookin teoksensa viimeisillä sivuilla, että jos mitään muuta ei osaa tehdä lapsiensa terveen itsetunnon kehittymisen eteen, olisi ainakin kunnioitettava lapsen tunteita ja elinvoimaa. Hän korostaa hyväksyntää. Siinä mielessä kirja liikkuu samojen aiheiden ympärillä kuin viime vuonna ilmestynyt Päivi Nurmen toimittama teos Lapsen ja nuoren viha (PS-kustannus). Suosittelen sitä.

Luin kirjan lähdemateriaalina. Saa nauraa, hahmottelin nimittäin sarjamurhaajan persoonallisuutta jännitysromaanin tarpeisiin. Hömppää siis. Noin ei pitäisi tietysti sanoa. Sehän taitaa olla sitä sisäistä halveksintaa.  


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com