Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2627282930311
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
30123456

Subscribe RSS

 Narsistisista häiriöistä
04.06.2014 13:10 | Mika Kähkönen

Alice Miller: Lahjakkaan lapsen tragedia ja todellisen itseyden etsintä

(DAS DRAMA DES BEGABTEN KINDES und die Suche nach dem wahren Selbst, 1979)

Suom. Tuulikki Lahti. WSOY 1984. 153 s.

 

Kun luet tätä, voi kaikki olla jo myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut. Paitsi jos olet odottava äiti. Viittaan kirjan kirjoittajan, saksalaisen psykoanalyytikon ja psykoanalyysin opettajan Alice Millerin aiheeseen, joka käsittelee narsistisia häiriöitä. Nainen nimittäin väittää melko yksikantaisesti, että koko ongelma juontaa meidän ensimmäisistä elinvuosista, jopa viikoista ja äitisuhteen ongelmista. Tällaista kirjaa ei pitäisi ja pitäisi ehdottomasti lukea. Tosin heti perään olisi päästävä puhumaan jonkun kanssa, suorastaan terapiaan. Yritän selittää. Se tuottaa vaikeuksia. Olo on vähän kuin lähtisi mopokortilla rekan rattiin.

Kun Miller puhuu narsistisista ongelmista, sen ilmenemismuodoista, taustoista ja hoidoista, puhuu hän viettiristiriidoista. Niistä kärsivä ihminen ei tunne todellista itseä. Lapsena hän on saanut kiitoksensa vain suorittamisen ja onnistumisen kautta. Tilaa ei ole ollut tunteille. Ei saa itkeä! Äidin tunne-elämä on ollut epävarma, jonka lapsi on vaistonnut. Lapsi on alkanut myötäilemään äidin ailahtelua. Hänestä on tullut äidin auttaja – korvike, jolla äiti on tyydyttänyt tarpeensa.

Lapselle voi muodostua valeitse, eli rooli, jossa hän toimii äidin toivomalla tavalla. Samantyyppinen vuorovaikutussuhde voi toistua terapiasuhteessa. Psykoterapeutti saa (muka) potilaan toipumaan nopeasti, ihan vain sen takia, että tunneherkkä potilas huomaa hänen haluavan sitä. Potilas haluaa miellyttää. Miller kakkii omaan pesäänsä. Hän nimittäin nimeää psykoterapeutit narsistisesti häiriytyneiksi. Heidän herkkävaistoisuus ja tunneherkkyys on peruja äitisuhteesta. Varmaan joo.

Terveen itsetunnon omaava ihminen ymmärtää toiveensa ja tunteensa ja sen, että ne ovat itsestään lähtöisiä. Äiti on ymmärtänyt hänen tarpeensa ja toiminut peilinä. Kun itkettää, niin lohdutetaan ja niin päin pois. Kun taas ihminen kärsii grandiositeetistä, pohjautuu omanarvontunne menestykseen. Vaikka olisi ”hyvä kaikessa”, pudottaa ensimmäinen epäonnistuminen masennukseen. Jotkut tällaiset tyypit hakeutuvat kuulemma parisuhteisiin, jossa puolisi on heikompi. No, saahan siinä päteä ja loistaa. Toinen häiriölle tyypillinen tapa on toistamispakko, eli pyrkimys, joka tähtää muistista häipyneen trauman alituiseen toistamiseen. Itsetuhoista toimintaa. Onko tässä selitys väitteelle, jonka mukaan naiset aina rakastuvat renttuihin?

Kolmas keino piiskata itseään on halveksinta. Jos ymmärsin oikein, sisäisen halveksinnan lähtökohta on tilanne, jossa vanhemmat osoittavat oikean ja väärän ja lapsi omaksuu neuvot, mutta jättää omat käsityksensä muodostamatta, tyyliin: kiltti on oikein, kiukku on väärin. Tätä ulottuvuutta Miller valottaa Herman Hessen elämällä ja lapsuudella. Ongelma on nimittäin siinä, että jos oma käsitys jää muodostumatta, seuraa irrallaolon tunne omasta itsestä ja sitten taas masentaa.Halveksimalla toisia ihmisiä narsistisesti häiriintyneet torjuvat omia epämieluisia tunteita: huonommuudentunnetta, häpeää, omaa epätäydellisyyttä.

Psykoanalyytikko laukoo huomioitaan vähän joka suuntaan, aina yhteiskunnan vaikuttajiin saakka. Heille yhteiskunta edustaa, ei enempää eikä vähempää kuin omaa äitiä. Kun poliitikot ja kansanvaikuttajat taistelevat yhteiskunnan vääryyksiä kohtaan, taistelevatkin he todellisuudessa äitinsä ristiriitaisia tunnesignaaleja vastaan.

Tulikohan siinä kaikki? Ainakin pääpiirteittäin. Tunnistitko itsesi? Minä ainakin tunnistin ja luulenkin, että nuo kaikki piirteet kuuluvat ihan normaalin ihmisen tunnekirjoon, kunhan ne eivät ota valtaa. Mielestäni ei haittaa, jos on vähän kasvanut vinoon. Muussa tapauksessa jäisivät monet mestariteokset luomatta (huom. Herman Hesse). Merkillepantavaa naisen ajatuksissa on isän puuttuminen. Kaikki on äidistä lähtöisin. Muista lapsen elämään vaikuttavista ihmisistä hän puhuu korvikehenkilöinä. Tietysti pitää ymmärtää, että kirja on julkaistu 70-luvun lopulla, jolta ajalta ajatuksetkin ovat. Niin kuin kaikki luettu, pitää tämäkin suodattaa oman ymmärryksen kautta. Silloin siitä voi jopa oppia. Miller sanookin teoksensa viimeisillä sivuilla, että jos mitään muuta ei osaa tehdä lapsiensa terveen itsetunnon kehittymisen eteen, olisi ainakin kunnioitettava lapsen tunteita ja elinvoimaa. Hän korostaa hyväksyntää. Siinä mielessä kirja liikkuu samojen aiheiden ympärillä kuin viime vuonna ilmestynyt Päivi Nurmen toimittama teos Lapsen ja nuoren viha (PS-kustannus). Suosittelen sitä.

Luin kirjan lähdemateriaalina. Saa nauraa, hahmottelin nimittäin sarjamurhaajan persoonallisuutta jännitysromaanin tarpeisiin. Hömppää siis. Noin ei pitäisi tietysti sanoa. Sehän taitaa olla sitä sisäistä halveksintaa.  


 - Mika Kähkönen
1. 2. 3. 4. 5.




Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Yksityinen 
Roskapostisuojaus: Paljonko on neljä plus kahdeksan?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2019 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com