Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Subscribe RSS

 Arvoitusdekkari Lontoosta
29.07.2014 17:23 | Mika Kähkönen

Robert Galbraith: Käen kutsu

(The Cuckoo’s Calling, 2013)

Suom. Ilkka Rekiaro. Otava 2013. 463 s.

 

Reilu vuosi sitten heinäkuussa Sunday Timesin työntekijä ylisti Twitterissä Käen kutsua sanoen, ettei se vaikuta vasta-alkajan tekeleeltä. Tuntematon tviittaaja vastasikin hänelle ja paljasti teoksen takana olevan J. K. Rowlingin. Pian tämän jälkeen tuntematon poisti tviittinsä, mutta sai aikaiseksi tapahtumaketjun, jonka lopputuloksena New York Timesin kulttuuritoimittaja sai lypsettyä kustantamosta tunnustuksen. Kyllä näin on. Sama nainen. Tuohon mennessä kirjan julkaisusta oli ehtinyt vierähtää jotain kolmisen kuukautta ja sitä oli myyty 1500 kappaletta. J.K. Rowlingia harmitti. Hän oli toivonut, että salaisuus olisi kestänyt vähintään jatko-osaan saakka.

Jo ennen pseudonyymin paljastumista kriitikot ehtivät ylistää teosta. Sen on mainittu olevan vangitseva ja taitavasti rakennettu mysteeri, sekä säkenöivä, hienostunut ja ennen kaikkea viihdyttävä romaani. Kirjan päähenkilöä Cormoran Strikeä pidetään vetoavana yksityisetsivänä, joka jää elämään yleiseen tajuntaan ja tulee takuulla näkymään vielä jatko-osissa. Tärkeää on vielä mainita Robert Galbraithin kyky kuvata Lontoota. Monessa kohtaa olen samaa mieltä, mutta.

Sananen juonesta. Kirjan tapahtumat saavat alkunsa Mayfairissa, kun rikoskomisario Roy Carver menee paparazzien ympäröimälle putoamispaikalle. Superjulkkis ja malli Lula Landry on syöksynyt kuolemaan. Naisen taustojen, silminnäkijä- ja tapahtumatietojen perusteella tapausta voi pitää tapaturmana, tai itsemurhana. Uhrin veli John Bristow epäilee muuta. Hän hakeutuu yksityisetsivä Cormoran Striken pakeille ja haluaa palkata hänet tutkimaan asiaa. Strike on romuluinen, toisen jalkansa menettänyt Afganistanin veteraani, jonka ihmissuhde on vastikään kariutunut ja jonka lapsuuden kodistakaan ei varsinaisesti perheenä voida puhua. Isä on rokkari ja äiti kaikki mömmöt vetänyt bändäri. Samaan aikaan Striken palvelukseen on värväytymässä kaunis ja nokkela Robin Ellacott, josta on tuleva Striken aisapari. Loppu kirjasta kuuluukin keskustelutuokioissa, joiden tapahtumapaikat vaihtelevat pitkin Lontoota.

Mulle teki vaikeuksia lukea kirja. Väsähdin monesti jo parin sivun jälkeen. Jossain vaiheessa tuntui, että teoksen ainoa jännittävä tieto on sen todellinen kirjoittaja. Teksti ei koukuttanut. Mietin mistä se johtuu ja mielestäni löysin joitain syitäkin. Varmasti isoin ongelma on se, että kirjassa puhutaan rikoksista, sen sijaan kun pitäisi elää tapahtumien kuumimmassa polttopisteessä. Nyt tapahtumat keskittyvät mielestäni epäolennaisuuksiin. Aina on aikaa pistäytyä lasten pihakekkereissä, tai vaikka pulahtaa virkistymään uimahalliin. Monet keskusteluista ovat tyhjänpäiväistä jutustelua, joka ei vie juonta eteenpäin juuri mitenkään. Tiedän nipottavani, mutta kyllä se vetää herkille, kun teos on täytetty samoilla kirjoittamisen lastentaudeilla, joista itseäni on muistutettu. Kohtaukset, joissa kaksi ihmistä puhuvat kolmannesta ovat tylsiä. Galbraithin (puhutaan nyt Galbraithista) kuvailu on runsasta. Kyllähän kuvailtavaa Lontoossa riittääkin, en sitä kiellä, mutta kun sama koskee henkilöhahmojakin. Listataan, aina viimeistä hiussuortuvaa myöten. Lukijalle ei jätetä tilaa omalle kuvittelulle, kuten ei monessa kohtaa tunnetilojenkaan suhteen. Robin paisui riemusta. Tarvitseeko tuon kaltaisia asioita ihan oikeasti sanoa? On sanottu, että pitäisi näyttää, eikä selittää. Eivät dekkarin lukijat tarvitse mitään selkokieltä.

Joku pitää purkaustani nyt takuulla merkkinä katkeruudesta. Voi olla sitäkin. Yritän myöntää ja hyväksyä, että kun lähdetään rakentamaan pehmodekkaria P.D. Jamesin ja Agatha Christien hengessä, lopputulos on jotain tällaista. Ei ole pakko lukea. Moni silti lukee. Sitä varten neuvoisin varaamaan yöpöydälle, tai rantakoriin muistiinpanovälineitä. Porukka, jonka Strike käy läpi on mittava. Ja jotain hyvää vielä loppuun. Yleensä en osaa sanoa kääntäjän suorituksesta juurikaan mitään, mutta nyt panin merkille värikkään kielenkäytön. Sivuhahmoissa vilahteli jos jonkinmoista sakkia jokaisesta sosiaaliluokasta ja Englannin kolkasta, mikä tuli todella hyvin esille heidän puhekielessä. No joo, Lontoo on hieno ja Galbraith esittelee sen mainiosti, kuten päähenkilökin. Samoin tämä whodunit –päättelyketju vaikuttaa aukottomalta. Silti.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com