Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Subscribe RSS

 Ääniharhat ovat vaarattomia, vai?
18.11.2016 18:17 | Mika Kähkönen

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Tammi 2016. 255 s.

 

Käytiin puolison kanssa Helsingin kirjamessuilla, molemmat ensimmäistä kertaa elämässä ja ihan kuluttajina vain. Hommasin Tammen osastolta Marko Hautalan uusimman romaanin Kuiskaava tyttö. Oli alennuksessakin. Samalla mahdollistui ropata kättä arvostamani kirjailijan kanssa. Ok reissu kaiken kaikkiaan.

Kuiskaavassa tytössä psykoterapeutti Anton Rajamaa löytää erikoisissa olosuhteissa kuolleen työtoverinsa kansiosta tyttärensä Iidan potilaskertomuksen. Anton ei ole nähnyt tytärtään yli viiteentoista vuoteen. Eroon oli hyvät syynsä. Suurin osa niistä näkyy Antonin peilin kautta. Nyt jälleenkohtaaminen muuttuu välttämättömäksi. Terapeuttikollegan asiakkaana Iida on paljastanut kuulevansa ääniä ja on kyennyt osoittamaan sen vasemman korvansa viereen. Erikoiseksi oirehdinnan tekee sen yhtymäkohdat pariin aikaisempaan tapaukseen. Tai no, ääniharhat ovat tismalleen vastaavia ja lopulta ne ovat muuttuneet tauottomiksi. Antonin on selvitettävä onko tytöllä kaikki hyvin. Sen vuoksi hänen on matkustettava Vaasaan.

Vaasassa tilanne mutkistuu nopeasti. Uuden väkivaltaisen kuolemantapauksen myötä Anton tajuaa olevansa tekemisissä vaarallisten asioiden kanssa. Niin täytyy siis Iidankin olla. Sellaisenaan tilanne olisi vielä korjattavissa, mutta kun kuvioihin tulee paikallinen uskomus kuiskaavasta tytöstä ja viitteet ääniharhaepidemian toistuvuudesta vielä pidemmältäkin ajalta, on jälkiä seurattava ajassa taaksepäin, aina 1800-luvulle. Homma monimutkastuu.

Lukijalle Hautala on tehnyt Iidan mysteeristä puolijulkisen. Tarkoitan tällä Iidan näkökulmavuoroja. Siitä huolimatta kulman taakse jää aina tuntemattomia tekijöitä. Tapahtumapaikoissa on paikka paikoin vanhan kunnon Yöjuttu-lehtialbumin henkeä. Vaasan varjopuoli esittäytyy karuimmillaan. Kauhun kuvastostosta on taas ja jälleen osattu poimia valitut palat. Vaikka se nukke. Päähenkilön upotessa yhä vain syvemmälle legendan taustoihin, alkaa hänen mielensä rakoilla. Aistihavainnot muuttuvat yhä vain moniselitteisemmiksi. Sama tapahtuu lukijan päässä. Siksi toinen lukukerta on tarpeen.

Jos nyt oikein käy maalailemaan teoksen merkityksiä, niin rinnastaisin kirjan isän tuntemukset täysin (tiettävästi) normaalin keski-ikäisen miehen ajoittaisiin fiiliksiin suhteessa teineihin. Väitän tietäväni tämän. Tyttäreni ovat 19, 16 ja 13. Useammin kuin kerran huomaan hapuilevani pimeässä.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 20.12.2014 15:25 | Mika Kähkönen

 

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi 2014. 328 s.

 

Tapahtui kolmantena yönä yövuorojen jälkeen. Olin jo ehtinyt huokaista, että tällä kertaa selvisin ilman unihäiriöitä. Takana oli kaksi liiankin hyvin nukuttua yötä. Asetuin illalla peiton alle ja ajattelin lukea pari lukua Marko Hautalan teosta Kuokkamummo. Suunnitelma onnistui aina siihen saakka, kunnes olin laittanut kirjan pois, sammuttanut lukuvalon ja ottanut sopivan asennon nukahtamista varten. Ja siitähän ei tullut mitään. Parinkymmenen minuutin pyörimisen jälkeen nousin olohuoneen puolelle ja jatkoin lukemista kynttelikön valossa. En tiedä olenko joku rajatilapersoona, vai tekikö värikäs mielikuvitus vain temppunsa, koska kiinnitin kohta huomiota sälekaihtimiin. Sohva, jossa makailin on ikkunan alla, niin että jos kaihtimet on suljettu alaspäin, niiden raosta näkee ulos. Entä jos joku katsoisi sieltä, tuijottaisi? Joku vastaava kuin kirjan kannessa. Kansilehti lojui lattialla sohvan vieressä. En korjannut kaihtimien asentoa, mutta kansilehden käänsin nurin. Minä, mies, 40+. Yhtälailla olisin voinut olla neljätoista.

Ikävääristymä sopii hyvin romaanin aiheeseen, jossa keski-iän kynnyksiä lähestyvät Samuel ja Maisa joutuvat (kumpikin tahollaan) palaamaan nuoruutensa Suvikylään ja Patteriniementielle. Samuelin isä on juuri kuollut ja mies menee kokoamaan isän jäämistöä, josko sieltä löytyisi jotain säilyttämisen arvoista. Videokasetti 28 vuoden takaa muuttaa suunnitelmat. Samuel näkee itsensä ja tuon aikaisen tyttöystävänsä Julian viisitoistavuotiaina. Tytöllä oli silloin tapana kuvata kaikki. Siis kaikki, mistä syystä Samuel haluaa tuhota nauhan, muttei tee sitä. Isä on poissa, kuten Juliakin, mutta menneisyys ja sen tapahtumat elävät edelleen. Tallenteen katselu saa Samuelin epäilemään nykytapahtumia ympärillään. Todellisuus hämärtyy ja hänen on saatava selville miten kaikki tapahtui.

Maisan paluu Suvikylään tapahtuu taas vapaaehtoisesti. Ainakin hän kuvittelee niin, kun ehdottaa tutkimuskohdetta professorilleen. Hän haluaisi tutkia sukupolvelta toiselle siirtynyttä uskomusta Kuokkamummosta, joka tappaa lapsia. Uskomukselle hänellä on todisteitakin, jopa omakohtaisia. Sellaisesta käy yli vuorokauden kestänyt vankeus pimeässä kellarissa. Kokemus ei edelleenkään ole päästänyt häntä otteestaan. Hän haluaa todistaa professorilleen, ettei kysymyksessä ole pelkkä kummitusjuttu ja alkaa kerätä sitä varten todisteita. Arvatkaa kannattaako?

Hautalan teksti on kuin korvamato. Tätäkin kirjoittaessa laitoin television päälle, ihan pelkästään taustaäänien vuoksi. Vanha omakotitalo kun ei koskaan ole äänetön. Kaikellehan löytyy luonnollinen selitys - ihan niin kuin kirjan tarinassakin, jossa mielenterveys rakoilee, väsymys tekee temput, uni ja valvemaailma sekoittuu, päihteet sotkevat ajatuksia, tai sitten tapahtuu muuta, jota ihmismieli ei voi käsittää. Hautala temppuilee eri todellisuuksien rajanvedolla ja tekee sen kauhukertomuksien perinteitä kunnioittaen. Mielleyhtymiä syntyy aina Stephen Kingistä American horror storyyn, nimenomaan sen ensimmäiseen kauteen ja siihen taloon. Te tiedätte.

Talosta puheenollen kirjailijan miljöövalinnat ovat osuvia, kuin myös varhaisnuorten ja keski-ikäisten elämänmenon kuvauksetkin. Hautala ei kaihda arkojakaan alueita. Mainitsematta ei voi jättää ajankuvaa 80-luvulta, eikä lähiökuvauksia. Sosiaaliset erot kerros-, rivi- ja omakotitaloalueiden välillä kuvantuu todenmukaisesti. Vaikka aikatasoja löytyy kirjan sivuilta useampiakin, ne eivät yllättävää kyllä sekoitu keskenään. Itselleni on sanottu, että jos niitä on enemmän kuin kaksi, liikutaan riskirajoilla. Siinäkin on siis reunaehtoja.

Suomi oli tänä vuonna Frankfurtin kirjamessujen teemamaana. Messuilla julistettiin tieto, jonka mukaan Hautalan teoksesta on myyty käännösoikeudet Yhdysvaltoihin. Siellä se tulee ilmestymään ensi syksynä nimellä Granny Hatchet. Olisipa hienoa jos Hollywoodin väki löytäisi Suomen uutena Japanina. Sehän on toiminut heille tähän saakka kauhukertomusten suhteen nousevan auringon maana.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Superfoodia à la Marko Hautala
11.09.2014 14:37 | Mika Kähkönen

Marko Hautala: Torajyvät

Tammi 2011. 262 s.

 

Kolmas lukemani Marko Hautalan romaani Torajyvät osoittaa kirjailijan kykyä uudistua. Vaasalaiskirjailijahan ei kirjoita sarjaa, tai käytä kestosankaria, mistä ainakin minä pidän. Vaihtuvat toimintaympäristöt, miljööt ja henkilöhahmot eivät silti vielä takaa, etteikö samankaltaisuutta kansien välistä löytyisi. Joku ilkeämielinen on sanonut ainakin Stephen Kingistä, että mies kirjoittaa samaa tarinaa aina vain uudelleen. En allekirjoita. En tahdo. En. Ihminen uskoo mitä näkee ja näkee mitä haluaa. Tässä muuten on Torajyvät -romaanin yksi pääjuju, varsinkin kun päästään sen loppupuolella irroittelemaan kuvitellun ja toden rajoilla.

Torajyvät on perhetragedia. Jenni Kangas saa jo iäkkään poliitikkomiehensä Aaronin kanssa kutsun Pohjanlahden ulkosaaristoon, jossa Aaronin aikuinen poika Markus asustelee. Mukanaan pariskunnalla on heidän pieni Miro-poika. Jennin kannalta reissun tekee erityisen kiusalliseksi hänen ja Markuksen yhteinen historia. He seurustelivat aikaisemmin, ennen kuin Markus joutui liikenneonnettomuuteen ja sai vaikean aivovamman. Markuksen isä taas ei osaa luunkovana poliitikkona kiusaantua mistään, päinvastoin, hän näkee ympärillään vain valloitettavaa. Yksi sellainen oli Jennikin. Jotta soppaa varten saataisiin riittävästi kokkeja, on saarelle kutsun saanut myös Markuksen äiti, eli Aaronin exä Liisa. Kutsujen takana on Jennin pikkusisko Iina, joka on ottanut tehtäväkseen huolehtia Markuksen päivittäisistä tarpeista.

Tunnelma on perhelounaalla sähköinen. En välittäisi osallistua, paitsi kärpäsenä katossa. Aluksi näyttää, että tarkoituksena on tasata tilit ja sovittaa vääryydet. Sille tilaisuus voi olla viimeinen, koska Markuksen tila huononee päivä päivältä. Kutsun todellisesta syystä lukija saa vihjeensä 1600-luvun tapahtumien kautta. Silloin kaleeri tekee haaksirikon Spegelön saarelle. Alus on kuljettanut noituudesta ja tuhopoltosta tuomittua Jakob Mörtiä. Syyllinenhän mies on, siitä ei ole epäilystä, mutta yhtä lailla myös uhri. Se tulee selväksi, kun Jakob palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänellä oli perhe, hirsitalo ja tulevaisuus. Nyt jäljelle on jäänyt vain pussillinen torajyviä, joiden uskotaan olevan noiduttuja. No, superfoodia ne eivät ainakaan ole, jos lie syötäviäkään. Yhdistävänä tekijänä nykyajan ja mennen välillä ovat Markuksen noituustutkimukset, saari, sekä kallo, jonka Miro löytää nykyajassa talon tutkimushuoneesta. Hän onnistuu saamaan haavan kallon suuaukosta ja väittää, että kallo olisi puraissut häntä. Ennen pitkää vieraita, erityisesti Jenniä alkaa vaivata oudot painajaiset ja kuvitelmat, jotka korostuvat yöaikaan. Näyt voimistuvat, yölliset kohtaamiset saavat lihaa ympärilleen ja läsnäolijoiden todelliset motiivit lopulta paljastuvat.

Tehokasta. Eristyneisyys ja pimeys voi tehdä temput kelle hyvänsä. Jos haluaa selittää tapahtumat luonnollisilla syillä, se on mahdollista, vähän niin kuin lasten kanssa tv:tä katsoessa: ne ovat vain näyttelijöitä, se on vain ketsuppia. Toinenkin selitys löytyy. Vaikka nykyihmisen pelonaiheet ovatkin muuttuneet, vanhat vaistot ovat silti yhä tallessa. Edelleen rasahdus pimeässä, tai epämääräinen varjo nostattaa sydämen kierroksia ja kasvattavat valppautta. Sehän on suorastaan elinehto. Kumma vain, kun sama efekti tapahtuu kirjan kanssa sohvan nurkassa.


( Päivitetty: 11.09.2014 14:56 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Työnohjausta, pyydän
27.08.2014 12:53 | Mika Kähkönen

Marko Hautala: Käärinliinat

Tammi 2009. 279 s.

 

Marko-trilogiani täydentyi luettuani viisi vuotta sitten ilmestyneen Marko Hautalan romaanin Käärinliinat. Tarina tehosi. Sen saatoin todeta viimeistään siinä vaiheessa, kun heräsin kahden aikaan yöllä unesta, joka käsitteli kirjan tapahtumia. Sälekaihtimen ja verhon välissä oli pieni rako, josta loisti ulkovalo. Hetken aikaa pidin sitä kissan silmänä. Kirjan kansikuvan silmät muuten kiiltävät pimeässä.

Itse tapahtumissa mielenterveyshoitaja Mikael Siinto saa siirron kevyempiin hommiin jouduttuaan aggressiivisen potilaan päälle karkaamisen kohteeksi. Voimankäytöstä kuiskutellaan, olisiko vähempikin riittänyt. Ajoitus ratkaisee ja iskujen määrä. Kevyemmät hommat tarkoittavat toimimista Olavi Finnen omahoitajana. Reilua kymmentä vuotta aikaisemmin Finne on surmannut veljensä pienen tyttären, muttei edelleenkään osaa käsitellä asiaa, jos mitään muutakaan. Diagnoosi on paranoidinen skitsofrenia. Murhaajavanhus on suurimman osan ajastaan hiljaa. Hänen oma kantansa on, että teko on kohdistunut kissoihin. Ajatuksissa vilahtelee mystinen nainen. Tuo nainen olisi ollut paikalla surmatyönkin tapahtuessa. Sellaisesta ei ole todisteita.

Yksityiselämässä hoitajan mieltä rasittaa naisystävän vaikea sairaus. Mies kituu itsekin seuratessaan syövän kanssa taistelevaa Saanaa. Jos Finne kieltää julman tekonsa, kieltää Mikael Saanan kohtalon. Hän haluaa vielä kerran suunnitella yhteistä tulevaisuutta, tehdä hankintoja, vaikka sitten häkkilintuja, rakastella ja riidelläkin, niin kuin pikkuasioista tavataan kinata. Lopulta miehen on vaikea enää hahmottaa mitkä hänen mielenliikkeistään ovat muistoja, mitkä suunnitelmia. Aivoituksiin oman lisänsä tuovat työpaikan ihmissuhteet, sekä uusi omapotilas. Mikael ei osaa pitää huonona enteenä edellisen omahoitajan kohtaloa. Lauri Kuutin itsemurhasta puhutaan vain kiertoilmauksin. Mieluummin korostetaan työssä jaksamista ja A-osaston rauhallisuutta. Finnen puheet toistuvat Mikaelin mielessä ja nousevat esille yllättävissäkin tilanteissa. Hän alkaa hahmottaa niistä merkityksiä, jotka yhtä hyvin voisivat olla yhteensattumia. Missä on työnohjaus, silloin kun sitä eniten tarvitaan?

Hautalan romaanista aistii, että mies on ennen kirjailijan ja opettajan uraansa ollut potilastyössä kyynärpäitään myöten. Mielisairaalaelämän kuvaus on kaunistelematonta, kyynistäkin, muttei ainakaan minun mielestä sorru ylilyönteihin. Henkilöhahmot ovat tarkkaan hiottuja. Potilaiden maneerit ovat helposti tunnistettavissa, melkein kuin olisin tavannut heidät joskus. Niin potilaiden, kuin henkilökunnankin korvien välissä kirjailija temmeltää estoitta ja saa myös lukijan pään hämmentyneeksi – ainakin minun. Viimeisen sivun jälkeen jouduin palaamaan muutamaan kohtaan ja tarkistamaan miten Hautala on kohtaukset kuvannut. Aikatasot ja näkökulmavaihtelut palvelevat kerrontaa. Olavi Finnen sota-ajan kokemukset inhimillistävät miestä ja selittävät mielen murtumista traagisella tavalla. Taas kerran tuli pahasta olosta hyvä olo, mikä olisi perverssiä, jos en myöntäisi sitä. Lukee näitä muutkin ja jopa nauttii.

Ihan selvennyksenä, tarkoitan Marko-trilogialla kirjailijoita Leino, Kilpi ja Hautala.

 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 13.08.2014 21:22 | Mika Kähkönen

Marko Hautala:Itsevalaisevat

Tammi 2008, 239 s.

 

Jos nimesi on Marko ja kirjoitat, on iso todennäköisyys, että tulen jossain vaiheessa lukemaan kirjojasi. Ensin Marko Kilpi. Sitten Marko Leino ja nyt Marko Hautala. Voitaisiin puhua trilogiasta. Mietin, mistä tämä kolmas tuli. Ehkä Hautalan kirjat ovat olleet riittävän paljon esillä. Kansikuvat ovat olleet meikäläiseen vetoavia, minkä johdosta olen olen ottanut kirjan käteeni. Luonnollinen seuraamus tästä on, että olen lukenut takakannen. Myös aiheet ovat olleet mieleen. Pitäisi joskus lukea -ajatus on jäänyt ilmaan ja sen aika on tullut nyt.

Itsevalaisevat taitaa olla esikoisteos, ainakin romaanin mittakaavassa. Tapahtumien kuvailun saa aloittaa perheenisä, Elias Rosvik, joka on juuri jättänyt salarakkaansa nro 5:n. ja on palailemassa kotiaan kohti, kun näkee sateen vääristämän kuvajaisen autonlasista. Keltaiseen sadetakkiin pukeutunut nuorukainen muistuttaa kovasti hänen tytärtään Iiristä. Tyttö kulkee miehen kanssa ja pian katoaa hänen näköpiiristään, kuten koko elämästä. Havaintonsa kanssa Elias on puun ja kuoren välissä. Jos hän paljastaisi sen, hänen täytyisi perustella liikkumisensa juuri tuolla alueella tuohon aikaan. Sen vuoksi hän alkaa itse etsiä tytärtään, mutta tuloksetta. Aluksi hän ei pääse tätä outoja viestejä lähemmäksi. Siihen se olisi saanut jäädäkin, hän voisi toivoa, kun törmää nuorten outoihin riitteihin myöhemmin.

Näkökulmahenkilön vuoroon pääsee myös Maaria, Eliaksen salarakas, jonka psykoterapeutin vastaanotolle tullee väkivaltaiseksi muuttunut Maunu. Pojan puheet ovat vähintäänkin yhtä outoja kuin Eliaksen kuulemat puhelinviestit. Toisistaan tietämättä sekä Elias, että Maaria tutkivat kaveruksia. Maunu ja Iiris ovat tavanneet toisensa aikaisemmin rippikoululeirillä, jonka ajalta tapahtumat ovat saaneet alkunsa. Molemmat nuoret saavat puheenvuoronsa. Nuorten puheenvuorot ovat yllättävänkin laajoja, mikä ei missään nimessä ole huono juttu. Päinvastoin. Samaistuin epävarmaan Maunuun. Nyt sen voi myöntää, kun ikä on kasvattanut itsetuntoa.

Vaikka kirjan julkaisusta on aikaa jo kuusi vuotta, saattaa joku uusi lukija löytää sen (niin kuin minä), joten en paljasta juonta tämän enempää. Tykkäsin. Mielestäni näkökulman vaihdokset toimivat ja jättävät juuri sopivalla tavalla asioita ilmaan. Myöhemmin toinen näkökulmahenkilö ottaa niistä kopin ja lukija saa ahaa-elämyksensä. Henkilöhahmojen mielenliikkeet saivat miettimään, mikä on heidän päästään lähtöisin, mikä ympäröivästä todellisuudesta. Kauhuefektejä: kyllä. Hiippailua: kyllä. Siihen tarkoitukseen vanha teurastamo on suorastaan luotu. Kirjan teemat ovat pysyneet ajankohtaisina. Samoilla kalavesillä ovat muutkin Markot myöhemmin liikkuneet. En sano enempää.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com