Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
1234567
891011121314
15161718192021
22232425262728
293012345

Subscribe RSS

 Superfoodia à la Marko Hautala
11.09.2014 14:37 | Mika Kähkönen

Marko Hautala: Torajyvät

Tammi 2011. 262 s.

 

Kolmas lukemani Marko Hautalan romaani Torajyvät osoittaa kirjailijan kykyä uudistua. Vaasalaiskirjailijahan ei kirjoita sarjaa, tai käytä kestosankaria, mistä ainakin minä pidän. Vaihtuvat toimintaympäristöt, miljööt ja henkilöhahmot eivät silti vielä takaa, etteikö samankaltaisuutta kansien välistä löytyisi. Joku ilkeämielinen on sanonut ainakin Stephen Kingistä, että mies kirjoittaa samaa tarinaa aina vain uudelleen. En allekirjoita. En tahdo. En. Ihminen uskoo mitä näkee ja näkee mitä haluaa. Tässä muuten on Torajyvät -romaanin yksi pääjuju, varsinkin kun päästään sen loppupuolella irroittelemaan kuvitellun ja toden rajoilla.

Torajyvät on perhetragedia. Jenni Kangas saa jo iäkkään poliitikkomiehensä Aaronin kanssa kutsun Pohjanlahden ulkosaaristoon, jossa Aaronin aikuinen poika Markus asustelee. Mukanaan pariskunnalla on heidän pieni Miro-poika. Jennin kannalta reissun tekee erityisen kiusalliseksi hänen ja Markuksen yhteinen historia. He seurustelivat aikaisemmin, ennen kuin Markus joutui liikenneonnettomuuteen ja sai vaikean aivovamman. Markuksen isä taas ei osaa luunkovana poliitikkona kiusaantua mistään, päinvastoin, hän näkee ympärillään vain valloitettavaa. Yksi sellainen oli Jennikin. Jotta soppaa varten saataisiin riittävästi kokkeja, on saarelle kutsun saanut myös Markuksen äiti, eli Aaronin exä Liisa. Kutsujen takana on Jennin pikkusisko Iina, joka on ottanut tehtäväkseen huolehtia Markuksen päivittäisistä tarpeista.

Tunnelma on perhelounaalla sähköinen. En välittäisi osallistua, paitsi kärpäsenä katossa. Aluksi näyttää, että tarkoituksena on tasata tilit ja sovittaa vääryydet. Sille tilaisuus voi olla viimeinen, koska Markuksen tila huononee päivä päivältä. Kutsun todellisesta syystä lukija saa vihjeensä 1600-luvun tapahtumien kautta. Silloin kaleeri tekee haaksirikon Spegelön saarelle. Alus on kuljettanut noituudesta ja tuhopoltosta tuomittua Jakob Mörtiä. Syyllinenhän mies on, siitä ei ole epäilystä, mutta yhtä lailla myös uhri. Se tulee selväksi, kun Jakob palaa muistoissaan aikaan, jolloin hänellä oli perhe, hirsitalo ja tulevaisuus. Nyt jäljelle on jäänyt vain pussillinen torajyviä, joiden uskotaan olevan noiduttuja. No, superfoodia ne eivät ainakaan ole, jos lie syötäviäkään. Yhdistävänä tekijänä nykyajan ja mennen välillä ovat Markuksen noituustutkimukset, saari, sekä kallo, jonka Miro löytää nykyajassa talon tutkimushuoneesta. Hän onnistuu saamaan haavan kallon suuaukosta ja väittää, että kallo olisi puraissut häntä. Ennen pitkää vieraita, erityisesti Jenniä alkaa vaivata oudot painajaiset ja kuvitelmat, jotka korostuvat yöaikaan. Näyt voimistuvat, yölliset kohtaamiset saavat lihaa ympärilleen ja läsnäolijoiden todelliset motiivit lopulta paljastuvat.

Tehokasta. Eristyneisyys ja pimeys voi tehdä temput kelle hyvänsä. Jos haluaa selittää tapahtumat luonnollisilla syillä, se on mahdollista, vähän niin kuin lasten kanssa tv:tä katsoessa: ne ovat vain näyttelijöitä, se on vain ketsuppia. Toinenkin selitys löytyy. Vaikka nykyihmisen pelonaiheet ovatkin muuttuneet, vanhat vaistot ovat silti yhä tallessa. Edelleen rasahdus pimeässä, tai epämääräinen varjo nostattaa sydämen kierroksia ja kasvattavat valppautta. Sehän on suorastaan elinehto. Kumma vain, kun sama efekti tapahtuu kirjan kanssa sohvan nurkassa.


( Päivitetty: 11.09.2014 14:56 )

 - Mika Kähkönen
1. 2. 3. 4. 5.




Kommentti

Kirjoittaja

Sähköposti

Kotisivut

Yksityinen 
Roskapostisuojaus: Paljonko on neljä plus kolme?
(Pakollinen, Vastaa numeroin)



Ei kommentteja




©2019 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com