Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930123

Subscribe RSS

 Tarkkanäköistä suomalaista ahdistusta
13.11.2015 20:06 | Mika Kähkönen

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

WSOY 2015. 418 s.

 

Vähällä aikaa jo toinen kirja-arvontavoitto osui kohdalleni, kun tykkäsin kirja.fi sivujen kilpailusta ja taas nappasi. Olisin hommannut outokumpulaislähtöisen toimittajan ja visuaalisen tuottajan Simo Hiltusen esikoisromaanin Lampaan vaatteissa tavalla tai toisella joka tapauksessa. Sitkeästi mies oli kuulemma tekstejään hionut, eikä ollut laskenut puolivillaista tekelettä markkinoille ennen aikojaan. Totta kai hyvällä kustannustoimittajalla oli tässä näppinsä pelissä. Yhtä lailla kustantajan puolelta on vaadittu malttia. Se kannatti. Käsissäni oleva teos oli nautittavaa luettavaa alusta loppuun.

Hiltunen kertoo kirjassaan rikostoimittaja Lauri Kiven tarinan. Kivi palaa lapsuudenmaisemiinsa Outokumpuun kokoamaan aineistoa perhemurhista. Sellaisia on sattunut ympäri Suomea lyhyellä aikavälillä useitakin. Mies luulee käsittelevänsä uutisaiheita. Toisin on pinnan alla. Synkkä menneisyys ja edelleen olemassa olevat pimeät luonteenpiirteet kolkuttavat ohimolohkossa. Jutuntekomatkalla hän joutuu kohtaamaan tyttärensä, jonka hän on hyljännyt tämän ollessa pieni, kuten vaimonsakin. Mikä pahinta hylkääminen oli silloin paras teko, jonka hän saattoi lähimmäistenä puolesta tehdä. Jossain vaiheessa mies joutuu myöntämään, että itseäänhän hän tutkii, ei perhemurhia.

Itseään on tutkinut Hiltunenkin. Jokaisesta meistä löytyy pimeä puoli. Jokainen joutuu punnitsemaan ratkaisujaan, toimiako alkukantaisilla vaistoilla, vai nyky-yhteiskunnan säännöillä. Epätoivoisiin tekoihin turvautuneet ihmispoloiset eivät välttämättä ole olleet ennen tekoaan mitenkään kelvotonta marginaalia. Johtopäätöksissään kirjailija viittaa lukuisiin lehtiartikkeleihin, kuin myös alan tutkimuksiin. On helppo yhtyä hänen ajatuksiinsa. Aiheesta on varmasti kirjoitettu paljonkin; kaikki rikoskirjallisuus, voisi tiivistää. Itselläni tulee ensimmäisenä mieleen kuopiolaiskonstaapeli Marko Kilven tuotanto, mutta myös Mikko Niskasen tulkinta tosielämän tapahtumista elokuvassaan Kahdeksan surmanluotia. Hiltusen tarinan lomassa tuo elokuva tulee mainituksikin.

Hiltusen kirjallisesta toteutuksesta on sanottu, että se on mm. poikkeuksellisen kunnianhimoista. Ansioitunutta se onkin. Hänen käyttämänsä kieli on runsasta. Huumori tasapainottaa muuten niin raskasta aihetta ja on ainakin minun mieleeni sopivan kyynistä ja kylmän toteavaa. Mistään sosiaalipornosta ei voi puhua, toisin kuin joidenkin ruotsalaisten lajinedustajien kanssa. Tätäkin ulottuvuutta lukiessa mietin. Teoksen kääntyessä loppupuolelleen, muuttuu sen luonne lähemmäs perinteistä dekkaria. Uskottavuuden rajoja kokeillaan. Tarinan poliisihahmoista on tehty täysiä pölkkypäitä lähes kautta linjan. Jostain syystä sain mielleyhtymän Peppi Pitkätossun poliiseihin, kun tyttö nostaa konstaapelien auton takapuskurista ilmaan, eivätkä sedät pääse liikkeelle. Jossain arviossa oli mainittu, että lehtimiestyöskentelyn kuvailu olisi saanut jäädä Hiltuselta vähemmälle. Minua se ei haitannut. Tähän pätee vanha sääntö, jonka mukaan mistä vain voi kirjoittaa, jos se on kirjoitettu hyvin.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com