Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
28293031123
45678910
11121314151617
18192021222324
2526272829301

Subscribe RSS

 Päihteet inspiroivat
19.04.2016 11:39 | Mika Kähkönen

Oskari Raulamo: Pariisin pohjalla

BoD – Books on Demand. 128 s.

 

Sain tilaisuuden tutustua oululaisen reilu parikymppisen Oskari Raulamon pienoisromaaniin Pariisin pohjalla. Ajatus lähti hänen yhteydenotostaan. Tilasin arvostelukappaleen Books on Demandilta, jonka periaate on, että kirja painetaan vain tilauksesta ja tuotokset ovat kirjailijoiden omakustanteita. Heiltä saa ja voi ostaa myös apua kirjan suunnitteluun, markkinointiin yms. yms. Ekologista ja asiakasystävällistä – ei siis hylkykirjeitä.

Jotain kertoo Raulamon taustoista pelkästään jo se, että kimmoke yhteydenottoon tuli julkaistuani nettikirjoitukseni Kalle Lähteen vahvasti omiin kokemuksiin perustuvasta romaanista Happotesti. Samaa lientä kauhoo Raulamonkin tuotos. Kirjailija kertoo neljän taiteellisesti suuntautuneen amerikkalaisnuoren Jimin, Henryn, Lisan ja Tomin matkasta Pariisiin. Matkan ajankohdasta ei saa täyttä selvyyttä, mitä vain 60-luvulta nykypäivään. Niin kuin olettaa saattaa, matka kuluu osin melko kosteissakin tunnelmissa, mikä suomalaisittain ajateltuna ja näin 80-luvun nuoren silmissä ei vielä aiheuta sydämen tykytyksiä. Hyvin nopeasti nelikon, ainakin Lisan ja Tomin repertuaariin tulee muitakin aineita, alkaen kannabiksesta ja loppuen heroiiniin. Riippuvuutta aiheuttavien kemikaalien kanssa pelaaminen on venäläistä rulettia. Koukun syntyminen ja syveneminen on yksilöllistä. Tomille lankeaa tässä suhteessa antisankarin rooli.

On kirjoja, joiden lukukokemukseen ei tarvitse tietää tekijästä mitään. Ne parhaat. Vain painetun sanan laatu ratkaisee. Pariisin pohjalla ei kuulu tähän joukkoon. Teoksen teksti, sekä draaman kaari etenee kyllä loogisesti ja loppu jää sopivan auki. Henkilöiden sananvaihto muistuttaa Aki Kaurismäen elokuvista tuttua toteavaa, monotonista töksäyttelyä. Ei mahda mitään, yhtäläisyyksiä löytyy myös Vintiöt-sketsisarjan Tervasaaren kesäteatteriin, tosin ilman Jatimaticia. Puhun henkilöistä, en ihmisistä. Lihaksi ja vereksi muuttuminen vaatii ihon alle pääsyä, taustoja ja syvyyttä. Poimintana otan kohtauksen, jossa Tom kiskaisee Lisan rauhoittavat lääkkeet kitusiinsa. Olisi ollut kiinnostavaa kuulla mihin vaivaan Lisa lääkkeitään käyttää, onko vaikka jotain traumaattista tapahtunut menneisyydessä.

Raulamon kerronta on pelkistettyä, mustavalkoista ja etenee rivakasti, melkein kuin tapahtumia listattaisiin. Vaihtelevuus puuttuu, sekä iso osa kuvailua. Jos ja kun tapahtumat sijoittuvat Pariisiin ja ollaan esimerkiksi puistossa, ei ympäristön kuvailemiseen riitä toteaumus puista ja penkeistä. Missä ovat vaikka lenkkeilijät, katutaiteilijat, jätskinsyöjät, vohvelia kärkkyvät siivekkäät, rihkamakauppiaat, pummit (onko niitä Pariisissa), patsaat, äänet, tuoksut, aistit ylipäätään? Ja rakastavaiset, ollaanhan kuitenkin rakkauden pääkaupungissa! Sama toistuu esimerkiksi taidegalleriassa, kun kerrotaan katseltavan (nimeämättömiä ja kuvailemattomia) tauluja. Kun kirjan henkilöillä on taiteellisia taipumuksia ja pari heistä maalaa itsekin, lukija odottaa värikkäämpää kerrontaa.

Samoja odotuksia tyydyttävät enteet. Tomin henkilöhahmon ongelma pahenee kyllä vaiheittain ja sitä harmitellaan asiaankuuluvine ei enää koskaan -lupauksineen, mutta jos vaikka huumediilereitä olisi ripoteltu kuiskimaan matkan varrelle, rappukongeihin ja ravintolan yleisöön, kun Tom ja Henry esiintyvät, saataisiin lukijalle aikaan odotuksia ja pelkoja. Diileri-sanasta tuli mieleen synonyymit. Rakkailla lapsilla, niin kuin päihteillä ja huumeilla, nimiä riittää. Eri nimityksiä voi ripotella vaikka henkilöhahmojen puheeseen. Parhaimmassa tapauksessa heidät voi tunnistaa pelkän puheenparren perusteella.

Lueskelen tällä hetkellä Anders Vacklinin ja Janne Rosenvallin mainiota kirjaa Käsikirjoittamisen taito. Tuosta opuksesta saa erittäin hyviä vinkkejä luovaan kirjoittamiseen, olitpahan loihtimassa sitten elokuvaa, tv-sarjaa, näytelmää, tai vaikka romaania. Raulamon teoksesta mieleeni tulee käsite; scriptment. Scriptment (kirjallinen käsikirjoitus) on kirjoitusprosessin vaihe ja muoto, jonka tarkoitus on simuloida lopullinen tuotos mahdollisimman tarkasti proosamuodossa ja sisältää jo esimerkkejä tulevista vuorosanoista. Sitä voi lähestulkoon pitää ensimmäisenä versiona. Raulamon kirja muistuttaa tätä vaihetta. Prosessi on jäänyt nyt tavallaan kesken.

Varsinainen kertomus päättyy sivulle 79. Loput sivut täyttyvät kirjailijan hämmästyttävillä ja hämmentävillä runoilla, melkein kuin ne olisivat eri kynästä. Olen huono arvioimaan lyriikkaa, mutta jos en ymmärrä sisältöä, ei se tarkoita, että luettu olisi jotenkin huonoa. Eihän? Pitääkö sitä edes ymmärtää? Raulamo käyttää voimakkaita metaforia, hyppyyttää lauseita ja sotkee ajatuksia. Hänen runojaan ei voi vain lukea. Niihin pitää pysähtyä ja lukea uudelleen ja miettiä mitä yksittäisten sanojen takaa löytyy. Liittyvätkö runot toisiinsa? Sanojen takaa löytyy ainakin tunteita, eikä kaikkein valoisimmasta päästä.

Tässä vaiheessa uteliaisuus voitti ja syötin nuoren kirjailijamiehen tiedot hakukoneeseen. Iltasanomien 17.1.2015 julkaisema nettiartikkeli kuvaa yhdeksää alkoholista eroon päässyttä suomalaista. Porukasta löytyy edustajia kaikista yhteiskuntaluokista. He kertovat omin sanoin kuinka he onnistuivat siinä. Nyt kun mietin, osuu Raulamon riippuvuuskuvaus (siis niiltä osin kun sille kirjainmerkkejä suodaan) erittäin hyvin. Vilpittömät onnittelut ja hyvää raitista jatkoa! Kiitos luottamuksesta ja lukukokemuksesta!


( Päivitetty: 19.04.2016 11:58 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com