Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
272829303112

Subscribe RSS

 Johanneksen rakkaustarina jatkuu
28.12.2017 17:40 | Mika Kähkönen

Tiina Raevaara: Veri joka suonissani virtaa

Like 2017. 304 s.

 

Tiedättekö kenen tuotanto tulee Tiina Raevaaran kirjoista mieleen? Ainakin Dean Koontzin. On meinaan samoja tieteis- ja kauhusävyjä. Toinen yksittäinen teos joka tuli lukiessa mieleen on Mary Shelleyn Frankensteinin hirviö. Itse tarinoissa ei ole oikeastaan paljoakaan samaa, mutta ne sopivat samoihin raameihin. Nää on näitä mutu-juttuja, älä kysy.

Tässä nyt lukemassani Veri joka suonissani virtaa -romaanissa leikitellään ajatuksella, kuinka paljon ihminen voi menettää maallisesta ruumiistaan menettämättä minuuttaan ja lopulta sielua. Sama toisin päin, kuinka paljon voidaan korvata ihmisen jäseniä ja elimiä siirrännäisillä? Aavekivuista varmaan kaikki ovat kuulleet, siitä kuinka menetetty raaja muistuttaa itsestään. Menetetty ruumis, voisiko sekin muistuttaa itsestään? Niin kuin että sielu jatkaisi eloaan ja etsisi itselleen uutta kehoa. Verensiirto – so last season. Kohta lähtee jo pääkin vaihtoon. Sitä on muistaakseni jo joku viisas (hullu) tieteilijäryhmä ehtinyt yrittää. Muistaako joku paremmin?

Jos nuo jutut kuulostavat ufoilulta, kulkee kirjassa päällimmäisenä kuitenkin perhekuvaus. Johannes on parisuhteessa Hannan kanssa. Heidän poikansa Aaro on kuollut vuotta aiemmin. Asiaa ei ole käsitelty loppuun ja se nousee pintaan Aaron pikkuveljen jouduttua tapaturmaan. Hannan syyttävä sormi kohdistuu monellakin elämänalueella Johannekseen, mies kun ei oikein tunnu elävän reaalimaailmassa. Kellosepänliike, jonka pyörittämistä Johannes on jatkanut entisen omistajan Teodorin siirryttyä syrjään, toimii Johannekselle lähinnä piilopaikkana. Edelleen vain miehen ehkä ainoa ja oikea elämänrakkaus Aalon kummittelee hänen mielessään. Kuollut, vai ei kuollut, voisi nyppiä voikukan terälehtiä, rakkaudesta nimittäin ei ainakaan ole epäselvyyttä.

Aaro-pojan kuoleman vuosipäivän lisäksi kuolemateema nousee pintaan Teodorin poismenon vuoksi. Sitä ennen Teodorin veljen pojan poika Constantin ehtii piipahtaa kaupungissa huonossa hapessa. Hän paljastaa tulevansa Keski-Romaniasta, jonka syrjäisessä vuoristossa uskonnollinen liike pitää tutkimuslaitosta. Kävi Constantin sitten luovuttamassa siellä verta vähän isommalla kauhalla. Punaisen Ristin Veripalvelu jää kirkkaasti kakkoseksi. Tästä eteenpäin Johanneksen päähän syötetään useammastakin suunnasta epäilyjä tuota tutkimuslaitosta kohtaan. Johanneksen mielenterveys tarvitsisi vähintäänkin preventiota. Hänen ympärillään tapahtuu outoja asioita. Hänen elämässään vierailee ihmisiä, jotka tulevat ja menevät. Esitystapa saa lukijan epäilemään, ovatko he edes todellisia ja jos ovatkin, onko heidän viestinsä silkkaa satua. Tai mikä tarkoitusperä heillä on, varsinkin sillä yhdellä entisellä heilalla Ellenillä? Sivumainintana sanottuna erikoinen tapaus. On Johannekselle naismaku. Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä Johannes saa päähänsä, että Aalo saattaa sittenkin olla elossa ja voisi hyvinkin olla hoidossa tuolla tutkimuslaitoksessa. Sinne siis.

Aika pirun jännä paikka muuten. Kannattaa lukea.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Kauhuvaikutteinen psykologinen rakkaustarina
13.09.2017 12:42 | Mika Kähkönen

Tiina Raevaara: Korppinaiset

Like 2016. 280 s.

 

(Uusi päivitetty blogi. Menin sitten sotkemaan päähenkilön nimen Johanneksesta Jaakoksi. Meikäläiseltä se onnistuu!) 

Mikähän siinä on, että sitä tieten tahtoen haluaa tulla huijatuksi ja siitä vielä nauttii? Taikuus ja silmänkääntötemput kiehtovat. Hypnoosi ja manipuloiduksi tuleminen viehättää. Sitä yrittää olla taikuria fiksumpi ja oivaltaa tempun salaisuus, eikä edes harmita huomata arvanneen pieleen. Jotain samaa tunnistin itsestäni Tiina Raevaaran jo viidennen romaanin Korppinaiset parissa. Jo, jo pelkästään siksi, että vasta vähän aikaa sitten tulin tietoiseksi itse kirjailijasta ja hänen tuotantonsa, ainakin tämän viimeisimmän teoksen tyylisuunnasta. Sopivan outoa kamaa, voisi sanoa.

Korppinaisten keskushenkilö Johannes muuttaa isovanhempiensa vanhaan taloon. Nuorella miehellä on suunnitelma. Hän aikoo tuoda sinne rakastettunsa Aalon, jonka hän on kuvitellut jo kuolleen. Suorastaan hän on ollut siinä uskossa, että hän on aiheuttanut Aalon kuoleman. Ennen kuin he voivat elää elämänsä onnellisina sen loppuun saakka, on joitain asioita jotka on ensin selvitettävä, vaikka nyt menneisyys. Talosta löytyy vihjeitä, ettei kaikki ole mennyt niin kuin kirkon kirjoissa, kuolintodistuksista puhumattakaan. Eteen tulee suljettuja huoneita, kuivuneen veren laikuttamia vuodevaatteita, erikoinen (tai liian normaali) vuokralainen ja naakat, jotka ovat ottaneet ullakkotilat omaan käyttöönsä ja muutenkin tulevat ja menevät omien mieltymystensä mukaan. Isovanhemmat, niin kuin Johanneksen luontotutkija-isäkin on jo kuollut. Isän kuollessa Johannes oli kymmenen. Nyt kaksikymmentäneljävuotiaana käsitys isän kohtalosta muuttuu. Siitä on liian monta versiota. Niistä oikean selvittäminen muodostuu Johannekselle lähes pakkomielteeksi. Vähän vaikea sanoa, ovatko Johanneksen asiat muutenkaan hyvin. Tarkoitan psyykettä.

Kirjan tapahtumaympäristö ja henkilöhahmot ovat mystisiä ja tunnelma vanhahtava, suorastaan klassinen, kuin Edgar Allan Poen tuotannosta. Sen verran olen lukenut sitä, että uskallan sanoa näin. Sitä paitsi mielleyhtymät ovat makumieltymysten lisäksi toinen asia, josta ei kannata kiistellä. Viimeisen sivun jälkeen jäin miettimään hahmojen merkityksiä, eikä vähiten talon ympärillä parveilevien lintujen roolia. Oman vihjeensä siitä antaa kirjan nimi, joka sekin voi olla vain hyvä vedätys. Johdatellaan väärälle polulle ja harhaan.

Harhaanpa tosiaan. Siitä puheen ollen, jos haluaa luoda uskottavan illuusion, on hyvä tietää miten maailma makaa todistetusti ja oikeasti. Siinä ei pitäisi olla Korppinaisten kirjoittajalla kirjailija Tiina Raevaaralla ongelmia. Hän on myös tiedetoimittaja, perinnöllisyystieteeseen erikoistunut biologi ja filosofian tohtori. Ennen romaanien sarjaa hän on voittanut novellikokoelmallaan Runeberg-palkinnon ja kirjoittanut yhden tietokirjan. Ja vielä, pari vuotta sitten hänelle napsahti Tiedonjulkistamisen valtionpalkinto. Onhan siinä jo.

Ratkaiseva vihje kirjasta tuli Pasi Ilmari Jääskeläinen twiitistä ja ostoratkaisu alennusmyynnistä. Sain teoksen kympillä, mikä kertoo omaa karua kieltä kirjojen kiertokulusta. Kuluttajana olen halpuuttamisesta tietysti ilahtunut, mutta itsekin julkaisevana kirjoittajana vähän harmittaa.

Ja vielä,

Johannes,

Johannes,

Johannes!


( Päivitetty: 28.12.2017 17:33 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2018 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com