Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2526272829301
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

Subscribe RSS

 Poistetut kohtaukset
04.07.2014 11:04 | Mika Kähkönen

Varmasti kaikki ovat joskus seuranneet elokuvan lopputekstien aikana esiteltäviä poistettuja kohtauksia. Monet niistä ovat päätyneet nauruun, tai jopa kokonaan poistettu filmin lopullisesta versiosta. Onpa joskus joku kakkosluokan näyttelijä vitsaillut (se mitään vitsailua ole, kätkettyä pettymystä) esiintyneensä kymmenen sekuntia jossain huippusuositussa Hollywood-hitissä ja todennut joutuneensa leikkauspöydällä roskakoriin.

Samat säännöt pätevät kaunokirjallisuudessakin. Ennen kuin romaanikäsikirjoitus päätyy kirjaksi kansien väliin, kokee se samankaltaisen prosessin. Lukuja typistetään, yhdistellään ja jopa kokonaan poistetaan. Killing the darlings, niin kuin sanotaan, tai jotain sinne päin. Luulen olevani tässä suhteessa asiantuntija. Myllylahti julkaisi viime vuoden syksyllä kolmannen jännitysromaanini Pimeimmät tunnit, joka valmistui todella pitkän kaavan mukaan viiden vuoden aikana. Alkuperäinen käsikirjoitus oli laajuudeltaan puolet pidempi ja jälkikäteen sitä voi pitää tavallaan taustakertomuksena. Kokonaisia lukuja todellakin päätyi roskiin. Itse juonikin muuttui oleellisesti prosessin viime metreillä, aina loppuratkaisua myöten.

Jotain silti jäi talteen ja haluaisin nyt julkaista ne lukijoiden iloksi (ilman itseironiaa) kotisivuillani. Suositeltavaa olisi, että olet lukenut tuon teokseni ennen kuin käyt poistettujen kohtausten pariin, ihan jo pelkästään juonipaljastusten vuoksi. Sallaan ja Lukaan ihastuneille kohtaukset tuovat oivan mahdollisuuden viettää vielä muutama hetki heidän kanssaan, jatkoa ei nimittäin ainakaan tällä hetkellä ole heidän kohdallaan tulossa. Toinen hyvä syy lukea tekstinpätkät on opetusulottuvuus. Jokainen voitte miettiä miksi juuri tämä pätkä on turha. Tavallisin poistamisen syy oli huomio, ettei teksti palvele kokonaisuutta. Tarina laahaa, toistaa itseään, eikä ole riittävästi tekemisissä itse pääteeman kanssa. Pätkät muistuttavat puhdistamatonta marjasankoa. Joukosta voi löytyä lehtiä, risuja, vääriä marjoja ja jopa matoja (eli adjektiiveja, arkipäiväisyyksiä ja huonoa suomea). Älä kirjoita niin kuin minä, vaan niin kuin minä korjaan, voisi sanoa. Neljäntenä ja viimeisenä tekstinäytteenä on sitten vaihtoehtoinen loppu, jos kiinnostaa.

 

1. Alkuperäisen tekstin ensimmäinen luku, jossa Salla surffailee tietokoneella ennen yövuoroa. Vaikka luvussa käsitellään tärkeitä taustoja, pysyttelevät tapahtumat liikaa paikallaan. Kuulemma koskaan ei pitäisi aloittaa romaania kohtauksella, jossa päähenkilö puuhastelee jotain yksin jossain huoneessa. Siitä saa todella harvoin irti mitään kiinnostavaa. Anteeksi jo ennakkoon. ;)

 

Salla Helmeri huokaisi ja pyyhkäisi vaaleanruskean hiussuortuvan korvansa taakse, missä se ei kauan pysynyt, vaan valahti taas haittaamaan näkymää tietokoneelle. Muut hiuksensa hän oli saalistanut paksulla suklaanruskealla hiuslenkillä poninhännälle. Tukalle hän ei aikonut sinä päivänä tehdä nopeaa pesua enempää. Sen hän ehtisi aivan hyvin tekemään illalla, hieman ennen töihin lähtöä. Vielä yksi yövuoro ja sitten kahden päivän vapaa. Salla työskenteli lähihoitajana sairaalan päivystyspoliklinikalla, sekä tarkkailuosastolla.

Syy miksi Salla voihkaisi ei johtunut suinkaan yövuorosta, eikä sen enempää häiritsevistä etuhiuksistakaan. Hän oli juuri avannut sähköpostinsa ja kohdannut saman jo turhankin tutun näyn: 36 uutta viestiä. Niin paljoa hänellä ei ollut ystäviä, eikä edes yhtä noin ahkeraa postittajaa, vaikka hänen paras tyttökaverinsa Petra Sten yrittikin parhaansa. Salla ei voinut ymmärtää, mistä tämä kaivoi esille ne kaikki pikkutuhmat vitsit ja diaesitykset. Noista kolmestakymmenestäkuudesta viestistä ei ollut Petralta kuin yksi. Loput olivat jotain uskomatonta moskaa. Lähes kaikissa oli jokin ulkomaalainen tai siltä vaikuttava osoite. Monessa viitattiin suoraan seksiin, alan tuotteisiin tai jopa palveluihin. Niin hän ainakin kuvitteli osoitteisiin kätketyistä pienistä vihjeistä. Hän ei edes muistanut mistä lähtien hänelle oli alkanut ilmestyä noita törkeyksiä. Vähitellen ne vain olivat lisääntyneet ja nyt niitä tuli jo lähes päivittäin. Kaiken huippu oli, kun hän oli mielestään poistanut kaikki ja saapuneissa oli silti muka edelliseltä viikolta, edelliseltä kuukaudelta, tai jopa vuosien takaa lähetettyjä avaamattomia viestejä.

Aluksi hän oli luullut, että hänen entinen miesystävänsä Sami Hirvonen halusi kiusata häntä.  Kerran hän oli jopa soittanut tälle vihaisena ja tivannut tunnustusta. Siihen tämä oli vastannut kuten aina, ärsyttävän asiallisesti ja rauhallisesti. Silti Salla ei voinut olla ujuttamatta miehen asiallisuuden sisälle vihjailuja, jotka koskivat aivan selvästi hänen mielenterveyttään. Tunnustusta oli turha mieheltä odottaa. Sallan oli lopulta myönnettävä, ettei Samilla ollut mitään syytä häiritä häntä. Miehellä oli kädet ja pää täynnä uutta ihmissuhdetta, pieniä kaksosia ja ennätysajassa missinmittoihin kavennutta tuoretta vaimoaan Katria, Salla hymähti. Fysioterapeutti. Luultavasti hänen käsityksensä tuosta naisesta oli väärä ja liioiteltu. Silti hän halusi ajatella mitä ajatteli.

Nykyään hän ei enää jaksanut lukea viestien osoitteita, mutta silti hänen oli käytävä ne ainakin pintapuolisesti läpi. Hän ei halunnut vahingossa poistaa Petralta tullutta postia tai jotain muuta tärkeää. Virusten pelossa hän ei ollut koskaan tuota roskapostia avannut. Eikä hän edes voinut käsittää mistä nuo lähettäjät olivat hänen osoitteensa saaneet. Hän ei asioinut alapään liikkeiden kanssa, eikä ollut mielestään edes osallistunut mihinkään nettikilpailuun, joka vähääkään viittaisi johonkin sellaiseen – niin epätoivoinen hän ei sentään vielä ollut. Salaa hän kuvitteli, että saisi kyllä miehen jos vain haluaisi. Sellaisten suhteen viime aikoina oli tosin ollut hieman hiljaisempaa. Viime aikoina? Oikeastaan parina viimeisenä vuotena ja silloinkin se oli Sami, hän totesi mielessään. Viimeiset ajat hän oli yrittänyt ihastua itseensä, niin kuin jossakin lehdessä oli kannustettu ja luuli jo välillä onnistuneensakin. Siinä auttoi hänen uudelleen löytämänsä juoksuharrastus. Välillä peilikuva oli jo alkanut vääntyilemään kuin peilitalossa. Niin Petra oli asian muotoillut, kun Salla surkutteli tälle kiloistaan.

Kolmenkympin kriisiin olisi vielä pari vuotta. Vaikka ei hän uskonut mihinkään sellaiseen. Ei sen enempää kuin synnytyksen jälkeiseen masennukseenkaan. Sellaiseksi hänen oireilunsa oli vain kaksi vuotta aiemmin ilmoitettu, kun hän oli melko pian pojan syntymän jälkeen romahtanut neuvolassa. Se oli tapahtunut heti seuraavana päivänä, kun Sami oli halunnut vetää henkeä ja yöpyä työpaikallaan.

Nyt kun Salla ajatteli tuota aikaa, oli osa hänestä valmis ymmärtämään Samia, mutta toinen puoli edelleen vihasi miestä sydänjuuria myöten. Erikoisinta tunteiden vaihtelussa oli se, ettei mies ollut enää itse antamassa aihetta niille. Tämä oli kai niin helppo kohde edelleen. Olihan mies jossain vaiheessa päästänyt suustaan ajattelemattomuuksia, jotka olivat jääneet elämään Sallan mielessä ja joihin oli helppo vedota. Älä teeskentele, kaikuivat Samin sanat korvissa. Olivatko mustat silmänaluset teeskentelyä, tai valvotut pitkät yöntunnit, tai imetysvaikeudet, ruokahaluttomuus, päänsärky, pojan koliikki…?

Salla huomasi puristavansa teekuppia makuuhuoneen tietokonetasolla turhan lujaa. Hän epäili, että ilman kupin pallonkuperaa muotoa se olisi luultavasti särkynyt ja repinyt hänen sormensa verille. Sitä hän ei kuitenkaan halunnut. Ei enää. Hän oli päättänyt jo monesti, että kaikki tuo oli taaksejäänyttä, eikä enää palaisi sieltä kummittelemaan. Sen saman päätöksen hän toisti taas puoliääneen ja yritti kuvitella, että Samin lopullinen lähtö oli sittenkin hyvä asia. Sehän pakotti hänet ottamaan uuden suunnan (idea samasta lehdestä kuin itseensä ihastuminen), eikä hänen tarvinnut enää miettiä teeskentelikö vai ei. Kaikki oli totta, aitoa ja tapahtui oikeasti hänelle. Uudesta suunnasta löytyivät neuvolan ja lopulta mielenterveyskeskuksen auttajat. Siellä hän oli käynyt viimeisen kerran kohta puoli vuotta sitten. Lääkekaapissa odottivat Zoloftit, Doxalit, Xanorit ja Opamoxit vanhenemistaan.

Sallan ajatustenlento katkesi kipuun jalkapöydässä. Sen aiheutti puinen rakennuspalikka. Salla sihautti ilmaa hampaidensa raosta ja kääntyi katsomaan alas lattialle. Mieleen nousi valmis lista kieltoja ja muistutuksia kuinka lelut ja niillä leikkiminen oli kiellettyä makuuhuoneessa ja muuta sellaista. Nukkumispäivänä lista tuntui vielä käyttökelpoisemmalta kuin yleensä. Mutta kun hän näki poikansa Lukan suuret tummanruskeat silmät, suttasi hän mielessään vastauksensa ja työnsi kermanharmaalla kuviokankaalla päällystettyä toimistotuolia pöydästä kauemmas, varoi samalla pojan varpaita ja nosti hänet polvelleen.

”Mitä sinulla siinä on?” hän kysyi.

”Ittu”, Luka sanoi ja räpytteli pitkiä kaarevia silmäripsiään.

Salla katsoi ensin linnunkuvaa palikassa ja sitten poikaansa.

”Niin, lintu. Ihan totta Luka”, Salla sanoi ja hymyili.

Se häivytti hänen nenänsä alta arven ja muodosti kapeiden huulien pieliin painumat kuin lokinsiivet. Sellaisia hän ei poikansa kasvoilla nähnyt. Luka oli perinyt piirteensä isältään. Vaikka pojan kasvoilla oli vielä häivähdys vauva-ajan pyöreyttä, tiesi Salla että sama pyöreys tulisi säilymään vielä aikuisenakin.

Babyface, sillä nimellä hän oli vielä hyvinä aikoina kiusoitellut Samia. Pyöreiden kasvojen lisäksi Lukalla oli isänsä vaalea tukka, sävyltään lähes sama kuin joutsenella höyhenissään ja ne tummanruskeat suuret silmät, ne joihin Salla oli lähes sulanut. Hänen omat silmänsä olivat lähinnä harmaat, mutta kuulemma vaihtoivat väriään aina mielialan mukaan. Niin hänen äitinsä Tuire oli vakuutellut hänelle, kun hän oli vielä asunut kotona ja kokeillut vanhempiensa hermoja murrosiän kynnyksellä. Kynnyksellä hän oli tuon ikäkauden viettänytkin ja lähtenyt kotoa ennen sen päättymistä. Nyt kaksikymmentäkahdeksanvuotiaana hän saattoi jo sanoa, että hänen ja äidin välit olivat kunnossa. Etäisyys lähensi, Salla hymähti. Etäisyyttä hän oli käynyt ottamassa aina Tukholmassa saakka. Sinne hän oli lähtenyt kenellekään kertomatta kuusitoistavuotiaana. Kesken jäi ammattikoulun maalarilinja, jota hän oli pitänyt hyödyttömänä ja hänelle vääränä ammattina. Kurssin ainoa tyttö. Uhmapäissään hän oli sinne hakenut, koska lukiossakaan hän ei halunnut tuhlata aikaansa.

Myöhemmin koulun keskeyttäminen oli jopa hieman harmittanut. Vahingon hän oli ottanut takaisin ja opiskellut sitten lähihoitajaksi. Siihen hän sai kimmokkeen hoitoapulaisen työstä, jolla hän elätti itseään ruotsinvuosina. Maalaamista hän oli saanut toteuttaa ihan muuten vain, esimerkiksi makuuhuoneessaan, jonka seinät olivat samaa väriä toimistotuolin kanssa. Oven pystylistaa myötäili musta puunrungon siluetti, josta levisi lehdettömät, käppyrät oksat pitkälle kohti keskiseinää. Kapean parisängyn mustan takorautapäädyn takana päätyseinää kuvioittivat samat värit, tosin tapetissa, jonka katkaisi keskeltä kullankeltainen ja mustakuvioinen boordi. Samoja värejä löytyi vielä yöpöydiltä, niiden päältä valaisimista, joiden varjostimissa luikerteli mustia juovia. Valaisimista hän oli alun perin saanut remontille kimmokkeen, kun hän oli törmännyt niihin Petran kanssa ruokaostoksilla. Vaikka Salla oli jatkanut ostoskärryjen kanssa eteenpäin, oli Petra peruuttanut ja palannut kahden valaisinlaatikon kanssa takaisin.

”Aina ei lasketa euron arvoa maidolla”, Petra sanoi ja laittoi pisteen Sallan rikkijärkevälle rahankäytölle.

Salla tajusi nyt pikaisen netissä käynnin venähtäneen kuin huomaamattaan. Mistään surffailusta ei tosin voinut tällä kertaa puhua. Ensimmäistäkään sähköpostiviestiä hän ei ollut vielä avannut. Hieman hämmentyneenä hän pudisteli päätään ja kuittasi seisahtaneen ajatuksenjuoksunsa valvotulla yöllä ja kohdisti huomionsa poikaan. Luka esitteli palikkaansa ja kuin epähuomiossa yritti kalauttaa sillä näppäimistöä. Salla säikähti, että poika ehkä heittäisi lelulla tietokonetta ja tarttui tämän ranteeseen hellästi.

”Ittu”, Luka toisti ja katsoi näyttöä.

Salla rypisti ohimennen kulmiaan, vilkaisi viestilistaa, sitten poikaansa ja toisti pojan havainnon linnusta. Mutta Luka ei uhrannut palikalle enää huomiotaan, vaan tapitti näkymää edessään. Salla teki nopean päätöksen ja päätti tyytyä pelkästään poistamaan ylimääräiset viestit. Petran viestiin hän ehtisi syventyä joskus myöhemmin. Siis rasti ruutuun ja roskiin.

Reilun tunnin kuluttua hänen äitinsä tulisi hakemaan Lukaa. Sen Tuire yhdistäisi iltalenkkiinsä. Sallan vanhemmat asuivat vajaan parin kilometrin päässä. Lähes joka kerta kun hänellä oli yövuoroja, ehdotti äiti että Luka viettäisi hänen luonaan koko päivän, jotta Salla saisi levätä rauhassa. Siihen tämä suostui vain poikkeustapauksissa ja sen oli tapahduttava puhtaasti huvitarkoituksessa – jos äiti vaikka haluaisi viedä pojan johonkin lastentapahtumaan. Äidin vaivaaminen tuntui hänestä muutenkin kiusalliselta. Ehkä takana piileksi vanha pelko lapsen menettämisestä. Ajatus oli aikaisemmin ollut ajankohtaisempikin, eikä tahtonut pysytellä taka-alalla aina vieläkään. Siispä Luka kävi kotona nukkumapäivinäkin.

Nyt Salla päätti viettää seuraavan tunnin pojan kanssa nokitusten. Hän ehtisi levätä äidin lähdettyä, jos tämä vain ei jäisi kahville, mikä oli epätodennäköistä. Muutenkin hänestä tuntui, että äidin vierailut olivat aina jotenkin kiusaantuneita. Aivan kuin tämä tekisi lähtöä heti tulonsa jälkeen. Se oli erikoista, koska toisinpäin, kun he kyläilivät Lukan kanssa vanhempien luona, oli tilanne aivan toisin - minkäänlaista jännitystä ei ollut ilmassa. Tuire oli kai huomannut tyttärensä havainnon, koska oli joskus sanonut, että viihtyi oikein hyvin kotonaan ja tunsi, että sieltä lähteminen oli aina vain hankalampaa. Hän oli joutunut jäämään sairauseläkkeelle selkänsä vuoksi joitain vuosia aiemmin ja sai nyt päivärytmiä elämäänsä vapaaehtoistyöstä terveyskeskuksen vuodeosastolla. Luka oli saanut toimia joskus siellä jokerina mummin hihassa.

Vielä kerran hän katsahti tietokoneen näyttöä, sulki internetyhteyden ja lopulta koko koneen. Luultavasti poika oli huomannut sivuston yläreunassa lepattavat mainoskuvat ja osoitellut niitä palikallaan, selitti Salla itselleen. Mitään lintuja siellä ei kuitenkaan näkynyt. Silti poika jaksoi osoitella konetta ja hokea tuota sanaa. Salla laski kasvonsa pojan kasvojen eteen ja katsoi tätä silmiin. Hän toivoi, että Luka sanoisi jotain muutakin, jonkin toisenkin sanan. Pojan puheenoppiminen oli ollut tavallista hitaampaa. Neuvolassa Sallaa oli lohduteltu, että jossain vaiheessa poika ottaisi ikätoverinsa kyllä kiinni, eikä viivästymisellä olisi aikuisena mitään merkitystä. Silti asia huolestutti Sallaa, mutta enää hän ei syyttänyt siitä itseään. Vielä aikaisemmin hän oli kuvitellut, että kun hän ei jaksanut kiinnittää poikaansa huomiota, oli juuri tämä aiheuttanut pojan hiljaisuuden.

”Ippu”, Luka osoitti näyttöä, vaikka sen kuvassa jo ilmoitettiin koneen sammumisesta. ”Aala, ippu. Oli”.

”Mikä? Sano uudelleen”, Salla yritti ymmärtää.

Pojan pullea käsi huojui tämän edessä. Palikka vierähti siitä tasonreunalle ja kolahti sitten lattialle. Näytti, että poika oli unohtanut sen kokonaan.

”Missä on lintu?”, Salla yritti vielä, mutta jo ponnettomammin.

Oli selvää, ettei poika tarkoittanut ainakaan palikan lintua. Lopulla Salla pudisti hieman huvittuneena päätään. Oliko viesteissä ollut jotain poikaa kiinnostavaa? Mutta kun hän ei ollut avannut niistä ensimmäistäkään. Olisiko hän tavannut niiden osoitteita ääneen? Mahdollista. Hän päätti, että jos yöllä on aikaa, hän käy vilkaisemassa niitä uudelleen. Samalla hän harmitteli, että oli ehtinyt jo poistaa niistä suurimman osan.

 

2. Kohtaus vie lukijan Lukan, Susannan ja hänen parhaan ystävänsä Petra Stenin kanssa leikkikentälle ja kahvipöytään. Tiedän, kuulostaa epädekkarimaiselta ja onkin sitä. Sähköpostiin tulevat viestit ovat valvottaneet Susannaa ja hän sotkenut töissä kaksi potilasta keskenään ja lähettänyt heidät vääriin jatkohoitopaikkoihin. Lopullisen teoksen lukeneet saattavat löytää jotain tuttua.

 

Petra Stenin hiukset olivat lyhyet ja tummat, mikä oli niiden oma väri. Yksi asia, josta Salla Helmeri kadehti ystäväänsä, oli juuri tämän hiukset. Sinä päivänä jolloin Petra oli leikkauttanut ne lyhyiksi, oli Salla halunnut nostaa syytteen pyhäinhäväistyksestä. Lieventävänä asianhaarana toimi vain että Petra luovutti hiuksensa organisaatiolle, joka teettää niistä peruukkeja sairauden vuoksi hiuksensa menettäneille lapsille.

”Helvetin hienoa”, oli Salla tokaissut silloin ensireaktionaan, mikä tarkoitti että hän hyväksyi asian.

Nopeasti Sallan silmä tottui ja jopa ihastui ystävänsä uuteen hiusmalliin. Se jätti otsan edelleen piiloon, mutta paljasti kasvojen kulmikkuuden, sekä Petran tummanruskeat silmät esille aivan uudella tavalla. Ne vilkuilivat häntä nyt, kun vain Lukan huomiolta ehtivät. Petra antoi leikkipuiston keinussa istuvalle Lukalle vauhtia ja joutui pian jarruttelemaan, koska poika oivalsi tekniikan nopeasti. Hän oli pukeutunut punaiseen lantion puoliväliin ulottuvaan paksusolkiseen nahkajakkuun ja kivipestyihin tummansinisiin farkkuihin. Jalassaan hänellä oli ruskeat metallisoljilla ja remmeillä koristellut saappaat. Hän seisoi keinun edessä ja läpsäytti käsiään Lukan kumisaappaiden pohjassa, mikä nauratti tätä ja sai tempomaan kiikun köysiä.

Salla istui heidän sivullaan puistonpenkillä ja kiitti onneaan, ettei paikalla ollut heidän lisäkseen muita. Kun hän oli töiden jälkeen hakenut Lukan äidiltään ja kuullut että poika oli jo syönyt, oli hän päättänyt jättää oman ruokailunsa hieman myöhäisemmäksi ja soittanut Petralle. Oli pakko tavata.

Viimeiset parikymmentä minuuttia hän oli lähes yhtä soittoa ollut äänessä ja kertonut Petralle kaiken aina Sarahin viestistä potilaiden sotkeutumiseen. Kun Petra oli revennyt nauruun, oli Sallakin asettanut mittasuhteensa uudelleen.

”Vakavasti, minulle ei ole koskaan tapahtunut tällaista”, hän sanoi ja levitteli käsiään. Muuten ne viihtyivät polvien välissä lämpimässä.

Hänellä oli päällään farkut, tummanvihreä ribbineulepusero ja musta toppaliivi. Päänsä hän oli suojannut mustalla lippiksellä. Nyt hän harmitteli, ettei se peittänyt kasvojakin, jotka hän oli tänään menettänyt. Ilmassa oli lämpöasteita, mutta tuuli, mikä sai hiekoitushiekan pölisemään viereiseltä pyörätieltä. Osan tiestä olivat pojat harjanneet puhtaaksi ja tehneet hyppyrin skeittilaudoilleen. Salla pyöritteli jalkojaan ja muodosti pehmeään leikkipuiston hiekkaan kuvion.

”Unohda”, Petra käski. ”Jos minua häirittäisiin noin, sotkisin kaiken varmaan päivittäin.”

”Silti.”

”Onneksi ne eivät soittaneet teidän osastonhoitajalle.”

”Ei vielä. Jotenkin tuntuu, että tässä ei ollut vielä kaikki.”

Petra jätti vastaamatta ja keskitti huomionsa Lukaan, joka heilutteli jalkojaan villisti. Salla ymmärsi ystävänsä hiljaisuuden ja ajatteli Petran olevan oikeassa. Ennakkoon murehtiminen oli turhaa. Sitä paitsi mitä osastonhoitaja voisi tehdä? Huutaa ja uhkailla. Saa ampua, käväisi tokaisu Sallan mielessä.

”Luka, älä potki”, hän komensi samalla.

Keinu hytkyi pojan alla ja huojui kuin vene ristiaallossa.

”Ei minua haittaa”, Petra sanoi vastauksena komenteluun ja vaihtoi puheenaihetta. ”Etkö vieläkään ole saanut nukuttua?

Hetkeä aiemmin Salla oli maininnut edellisen yön valvomisesta.

”Se on ihan älytöntä, luin sitä viestiä mistä kerroin.”

”Voisit unohtaa saman tien senkin.”

”Jos vain voisin, mutta kun se ei ole minusta kiinni. Vaikka poistaisin sen, se palaa kohta takaisin.”

”Entä jos vain vastaisit sille että anteeksi, väärä osoite.”

”Niin kai. Tosin en usko että valvomiseni johtuu viestistä.”

”Mistä sitten?”

”Ihan vain yövuoroista. Näin on käynyt joskus ennenkin. Se korjautuu kyllä aikanaan. Sitä paitsi yöllä on hyvää aikaa lukea”, Salla sanoi ja mietti hetken. ”Ihmetyttää vain.”

”Mikä?”

”Vaikka tämä nainen on minulle täysin tuntematon, tuntuu kuin se olisi silti jotenkin tuttu.”

”Nyt riittää. Minun on pakko lukea se viesti. Eiköhän mennä?”

 

Kotona Salla avasi kannettavansa ja kirjautui sähköpostiin. Sillä välin Petra riisui Lukan ja käytti tätä vessassa. Kotimatkalla poika oli yllättävän selvästi sanonut häntä pissattavan. Tietysti Salla oli siitä ilahtunut, mutta myös vähän kiusaantunut. Hänestä tuntui, että aina kun Luka oli äidin luona, oppi poika joka kerta jotain uutta. Tuntemuksen oli johduttava ajasta, jonka hän oli ollut pojasta erillään, hän ajatteli eikä maininnut siitä Petralle. Hän jätti tämän lukemaan viestiä olohuoneeseen ja meni itse keittämään kahvia. Matkalla hän oli käynyt lähikaupasta jäätelöpaketin, koska muuten ei olisi ollut mitä tarjota. Minään pullantuoksuisena äitinä hän ei ollut itseään koskaan pitänyt.

Keittiössä Luka ilmestyi hiljaa hänen jalkojensa juurelle ja oli kaatua, kun Salla kääntyi. Salla säikähti, mutta ei niinkään pojan horjahtamista, vaan unikuvaa, joka palautui hämäävän todellisena hänen silmiinsä. Hän näki Lukan seisomassa keskellä yötä sängyn vieressä ja värähti.

”Amma, ato, amma”, selitti Luka otsa kurtussa ja kurkotti Sallaa kädellään.

Salla näki kädessä vaalean kiven, jonka Luka oli kai salakuljettanut leikkikentältä, tai jopa hänen äitinsä luota. Tietysti tällä oli ollut pula-aikavaihde päällä, hän hymähti. Hän saattoi helposti kuvitella äidin tunkemassa tulitikkujalkoja käpyyn ja leppäkertun pilkkuja kiveen.

”Lammasko sinulla siinä on? Voi äidin kulta.” Salla sanoi ja koppasi pojan syliinsä, rutisti tätä ja suukotteli pyöreää poskea. ”Mennääs näyttämään sitä Petra-tädille.”

”Minä kuulin tuon”, huusi Petra olohuoneesta. Hän oli jyrkästi kieltänyt Sallaa käyttämästä hänestä täti-nimitystä. Se vanhensi ainakin kymmenen vuotta.

Salla virnisti. ”Mitäs se täti täällä tekee?” hän sanoi, kun seisoi jo Petran vierellä.

Petra nappasi koristetyynyn ja läväytti sillä Sallaa takapuoleen.

”Uhma”, puuttui Luka tilanteeseen.

”Niin just, tuhma täti”, Salla sanoi.

Petra näytti Sallalle hammasriviään ja puristi sitten Lukaa varpaasta, mikä nauratti tätä. Sitten hän kääntyi taas tietokoneelle ja lähensi katsettaan.

”Huomaatko siinä jotain?” Salla kysyi ja laski Lukan sylistään.

”Ihan samaa mitä sinäkin”, Petra vastasi hajamielisesti.

Salla katsoi minne saakka Petra oli päässyt ja jätti tämän lukemaan. Hän suostutteli Lukan antamaan kiven pois ja laittoi sen kirjahyllyyn. Siellä se kävi koriste-esineestä siinä missä kaikki muukin irtotavara, kuten leikkiautot, kehystämättömät valokuvat, huulirasva, kännykän laturinjohto, hiuslenkit ja lehtipinokin. Hän kyllä siivoaisi kirjahyllyn, kun saisi inspiraation, hän ajatteli ja päätti antaa Petran keskittyä rauhassa. Itse hän asettui lattialle ja nojasi sohvanreunaan. Luka etsi käsiinsä taisteluhahmonsa ja antoi niille tehosteita suullaan. Kohta poika istui jo Sallan reidellä ja tökkäsi miekalla toiseen reiteen.

”Auts”, Salla voihkaisi, mikä sai Lukan tökkäämään uudelleen. ”Eihän äiti ole vihollinen”, Salla sanoi ja pyysi toista hahmoa itselleen.

Hetken aikaa Luka antoi hänen toimia vastustajana ja halusi sitten lelunsa takaisin.

”Ei”, Salla sanoi ja nosti sen ylemmäs. ”Miten pyydetään?”

”Anna”, Luka vastasi selvästi.

”Ole hyvä”, Salla sanoi ja ojensi sotilaan pojalle.

Välillä Salla katsoi Petran vakavaa ilmettä ja yritti lukea tämän ajatuksia. Silmät liikkuivat kuin mekaanisen kirjoituskoneen rulla, laidasta laitaan. Petra oli nostanut toisen jalkansa sohvalle ja nojasi polveensa. Alaselkä oli paljaana ja paljasti myös alaselän tatuoinnin, sekä mustien hipsterien pitsireunan. Hetken aikaa Salla leikitytti vielä Lukaa ja nautti tämän sanoista. Ne todellakin olivat lisääntyneet. Sitten hän nousi, otti poikaa kädestä ja meni tämän kanssa kattamaan pöytää.

”Jätä se hetkeksi ja tule kahville”, hän huusi sitten.

”Odota hetki, tämä on heti valmis”, Petra vastasi.

”Mikä on valmis?” Salla kysyi ja aavisteli pahaa.

Aavistus voimistui, kun Petra ei heti vastannut. Hän ennätti olohuoneen ovelle ja näki Petran napsauttavan kosketusalustaa.

”Siinä lähti”, Petra sanoi.

”Mitä sinä teit?” Salla kysyi, vaikka se oli turhaa. Hän arvasi, että Petra oli lähettänyt naiselle vastauksen.

”Mitä kirjoitit?” Salla kysyi.

”Älä nyt saa mitään paniikkikohtausta.”

”Ei kun nyt sanot.”

Petra hymyili. ”Ihan vain: anteeksi, väärä osoite.”

”Kiitos Petra”, Salla sanoi, vaikkei täysin tarkoittanut.

”Tulihan se sieltä.” Petra hymyili omahyväisesti.

Kahvipöydässä Petra kertoi näkemyksiään viestistä. Kenelläkään ei tosiaan voinut olla asiat niin hyvin kuin tuolla naisella, Sarah Hipburnilla. Hän ihmetteli ulkomaalaista nimeä ja piti mahdollisena, että se oli jokin taiteilijanimi.

”Hyvä ajatus”, Salla sanoi. ”Pitäisi googlettaa.”

Vastauksena Petra heilautti lusikkaa ja kuori sitten jäätelön sulanutta pintaa.

” Silti tuossa naisen jutussa on jotain outoa. Loppua kohden sen kielenkäyttö kiristyy kuin kumilenkki.”

”Mutta ei katkea”, Salla sanoi väliin.

”Tai sitten se on katkennut jo kauan ennen koko viestin kirjoittamista.”

Salla naurahti ja yhtyi Petran ajatukseen. ”Toivottavasti Sarah löytää viestilleen oikean kohteen.”

”Kilpailijansa”, Petra toisti Sallan aikaisemmin esittämän ehdotuksen.

”Niin”, Salla sanoi ja jäi miettimään tuota sanaa. Joskus joku mies oli todennut heille ravintolaillan aikana, miten erikoista oli että he molemmat olivat näyttävän näköisiä naisia. Tietenkin Petra oli kysynyt, että mikä siinä oli niin erikoista. Tähän mies oli vastannut, että kun naiset kulkivat kahdestaan, oli näistä toinen yleensä aivan kaamea harppu ja oli aikonut esittää pari esimerkkiä. Siinä vaiheessa Petra oli nostanut kätensä pystyyn ja sanonut, että kiitos riittää.

Salla oli jäänyt miettimään tuota puolihuolimatonta tokaisua ja palannut siihen joskus myöhemminkin. Hän ihaili Petraa, mutta ei kadehtinut tätä kuin pelkästään hyvässä mielessä. Jos hän oli jostain kateellinen, hän sanoi sen kyllä suoraan. Kun Petra oli kerran puhunut samaan, hieman kadehtivaan sävyyn jostain työtoveristaan, oli Salla tehnyt päätelmän, että jokaisella naisella oli jossain vaiheessa elämäänsä joku, johon hän tahtomattaan vertasi itseään. Ehkä niin oli miehilläkin. Tällainen ihminen saattoi olla armottomampi kuin peili. Se ei yleensä saanut kuvajaistaan vääristymään.

Hetken naiset seurasivat Lukan jäätelönsyöntiä. Pojan kasvot olivat yllättävän siistit.

”Kylläpä se nyt luonnistuu”, Salla sanoi. ”Näkisitpä ruoan kanssa.”

”Sehän on ihan eri juttu”, Petra puolusteli.

Hetken aikaa naiset puhuivat niitä näitä. Petra työskenteli sisäänostajana ja myyjänä halpahalliketjun sisustusosastolla. Hänen työkaverinsa olivat menossa vielä samana iltana ulos ja Marge oli pyytänyt häntäkin. Margen kanssa Petra kävi joskus kuntosalillakin.

”Tietysti menet mukaan”, Salla kannusti. ”Älä anna minun haitata.”

”No just”, Petra nyrpisti kasvojaan kommentille. ”Luultavasti he ovat jo syöneet ja kohta lähdössä kotiin”, hän sanoi ja kertoi joistain inhokeistaan, jotka helpottivat hänen päätöstään jäädä pois. Jotkut hänen mieskollegoistaan eivät kuulemma tarvinneet kuin puolikkaan oluttuopin ja alkoivat pitää itseään lähes Richard Gerenä ja nimenomaan tämän parhaimpina vuosina. Petran äiti oli tutustuttanut naisenalut näyttelijän tuotantoon. Laatuviihdettä, oli nainen kuuluttanut kädessään dvd-boxi.

Pian puheenaihe vaihtui takaisin Sarah Hipburniin. Kahvin jälkeen he katsoivat tunsiko hakukone tuota nimeä. Tulos oli melkein ennalta arvattavissa. Lähin osuma jäi kirjaimen päähän. Ainoa järjellinen löydös oli laulaja Sarah Hepburn, joten he jättivät asian sikseen.

”Saa nähdä vieläkö viesti palautuu”, Salla sanoi.

”Luulen, että ei. Nainen joutuu nyt etsimään uuden kohteen”, Petra vastasi.

Siinä hän oli väärässä.

 

3. Kohtauksen voisi nimetä Tyttöjen illaksi. Salla ja Petra intoutuvat muun muassa soittamaan pilapuhelun Petran työpaikan innokkaalle ”gerelle”. Tässä vaiheessa Sallalle on vieraillut entisessä kotikaupungissaan ja hänelle on selvinnyt monta asiaa sähköpostihäiriköstä, joten varoituksen sana on paikallaan. Juonipaljastuksia tulossa.

 

Lauantai-ilta kului kuten Salla ja Petra olivat suunnitelleetkin. He olivat tilanneet pizzan ja katsoneet elokuvan. Salla oli saanut jo bussissa tekstiviestin, jossa Petra oli luetellut miesnäyttelijöiden nimiä ja pyytänyt Sallaa tekemään valintansa
 - Mika Kähkönen | Kommentoi

1. 2. 3. 4. 5.




©2018 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com