Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2930311234
567891011
12131415161718
19202122232425
262728293012

Subscribe RSS

 Sled Hill -method
15.03.2013 11:28 | Mika Kähkönen

Intoilin muutama päivä sitten Randy Ingermansonin Lumihiutale -menetelmästä... ehkä liian aikaisin. Tai sitten olen vain hätäinen.

Taustaa: Seuraa paljastus. Minulla on tällä hetkellä kaksi romaanikäsikirjoitusta työn alla. Ei siinä mitään, harrastaja- jos myös ammattikirjoittajalla monesti on tekstejä kesken, mutta kohdallani molemmat projektit ovat enemmän tai vähemmän siinä ensimmäisen kolmanneksen loppupuolella törmänneet seinään. Ei etene ei! Lauletaan hei tässä vaiheessa se tuttu Servon viisu: ”Mikä on kun ei taidot riitä, mikä on kun ei onnistu...”

Eläpä mitä. Melkein näin miten Randy laskeutui pilvien päältä metodi kädessä työhuoneeseeni (makkarin nurkka) ja osoitti miten hommat hoidetaan. Sapluuna esiin ja latomaan. Kiteytys meni hienosti, kuten myös asetelmien, tärkeimpien konfliktien ja lopun kuvaus, eikä henkilöhahmojen listauksessakaan heidän roolineen ynnä muineen ollut ongelmaa. Sitten, niin sitten. Luettelin tapahtumat joista olin jo kirjoittanut ja saanut selkeitä lukujakin aikaiseksi. Viimeisen kokonaisen luvun jälkeen tähystelin eteenpäin ja yritin listata kohtauksia, konfliktia, henkilöhahmon yhteyksiä – piilotettuja ja avoimia, enkä saanut loogista ketjua muodostettua, en millään. Samaan ilmiöön törmäsin toisen tekstin kanssa, jonka kaivoin epätoivoisena kiintolevyn kätköistä esiin. Tiedän kyllä miten kaiken pitäisi mennä, mutta en sitä missä järjestyksessä. Ihan kuin olisin joen rannassa ja pitäisi päästä toiselle puolelle. Edessäni näkyy kiviä, joista jotkut ovat pieniä, jotkut isoja. Jotkut niistä ovat osittain veden alla ja jotkut ovat taas niljakkaita levän peittämiä – lähempänä ja kauempana. Kysymys onkin, mitä kiviä noista käytän ilman mulahtamista? Lopputuloksena koin neljän tunnin pikaloppuunpalamisen.

Siinä on jotain vapauttavaa. Se on kumma. Kun hermo menee liian pinkeälle, tapahtuu jossain vaiheessa laukeaminen. Autuas välinpitämättömyys. Pystyin teeskentelemään tervejärkistä jopa siinä määrin että kävin kaupassa, ulkoilutin koiran, käytin avovaimoa työterveyshuollossa ja pistäydyin kirjastossa. En lyönyt ketään hedelmätiskillä, en kiihdytellyt muita autoilijoita kohti ryhmittymistilanteissa, keräsin jopa koiranpaskan pussiin. Ja vaikka unohdin lunastaa pysäköintimaksun ostosten yhteydessä, en hajottanut paikkoja, tai edes haistatellut ohikulkijoille kovaan ääneen. Sen sijaan katsoin kassalinjalta sopivan hyväntekeväisyyskohteen ja kävin antamassa liimatukkaiselle, narkkarin-näköiselle nuorelle miehelle lapun lunastettavaksi. ”Okei” oli halvan viinin katkuinen vastaus. En ole varma ymmärsikö mies mitä tapahtui. Voihan olla, että ystäväni miettii vielä nytkin mihin tarkoitukseen se pikkulappu on tarkoitettu. En ihmettelisi, vaikka lappu olisi päätynyt lopulta marisätkän jatkeeksi.

Kaikki on nyt hyvin. Nukuttuani ruuan jälkeen pienet päiväunet avasin tekstitiedoston ja luin kuten aina ennenkin vajaa kymmenkunta viimeisintä ”valmista” liuskaa ja annoin mielleyhtymien yhdistyä ilman kaavoja. Jos ja kun jotain juolahti mieleen raapaisin sen nopeasti erilliselle paperille ja muistutin itseäni perusperiaatteesta, etten jaarittelisi, vaan iskisin suoraan asiaan ja pysyisin siinä. Ja tulihan sitä ajatusta.

Melkein tekisi mieli luoda ihan oma metodi, joka sekin liikkuisi lumiteeman ympärillä. Nimeäisin sen Pulkkamäki -teoriaksi. Hetki, käyn vilkaisemassa mitä se olisi in English... (tiimalasi) … Joo, se on Sled Hill -method.

Kuvittele mäki. Paksun hangen peittämä mäki. Seisot ylhäällä pulkan kanssa. Näet mäessä nyppylöitä, notkelmia, pensaita, puita, kiven alta pilkottavia kiviä, kantoja ja kaukana alhaalla metsän laidan. Eli edessäsi on romaanin aihe. Metsän laita on tarinan loppu. Kaikki muut mainitsemani ovat tarinan henkilöhahmoja, käännekohtia, juonenkäänteitä, lähdetietoja ja sitä kaikkea muuta, tiedät kyllä. Pulkka on vaikka sitten kynä ja paperia, tai se edessä ammottava merkitön Word-tiedosto.

Eikun pulkan päälle. Vauhti kiihtyy, mutta pulkka inahtaa lumihankeen kiinni heti viiden metrin päähän. Ei lannistuta. Nousen pulkan päältä ja kävelen takaisin ylös. Seuraavalla kerralla vauhti on jo reippaampi ja pulkka liukuu jo pidemmälle. Hiljalleen mäkeen muodostuu juonne (melkein kuin juoni) ja metsän reuna lähestyy. Yksi ajatukseni ytimistä on; vaikka kuinka kuvittelet mielessäsi lennon, joka mäen puolivälissä oleva nyppylä aiheuttaa, ei se vastaa sitä tilannetta, kun se pulkka(teksti) useiden hientakertojen jälkeen nousee nyppylästä kohti taivaita ja laskeutuu ehkä kipeästikin takaisin uralleen. Mäelle on vain palattava, pulssin pitää nousta ja hien kihota pintaan. Voi olla että uraa joutuu muuttamaan, kaartelemaan kantojen ohi, jotta saat pulkan kulkemaan alas saakka. Ei haittaa, lapasta vain lumeen, niin se kääntyy.

Tästä ei sitten ole tulossa valmista tietokoneohjelmaa – Sled Hill -method Pro. Ja saa lainata.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2018 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com