Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
303112345
6789101112
13141516171819
20212223242526
27282930123

Subscribe RSS

 Musiikista sykkeen suoniini saan
11.04.2016 19:47 | Mika Kähkönen

Tuomas Lius: Magnum opus

Crime time 2015. 429 s.

 

Ennen viime vuoden syksyä on jännityskirjailija Tuomas Liuksen romaanirintamalla eletty hiljaiseloa. Julkaisutaukoa, jos pienempiä projekteja ei lasketa, ehti kertyä kolmisen vuotta. Se on tietysti nykytyypillisellä vuoden kirjasato -ajattelutavalla paljon. Outo ajattelutapa sinänsä. Edellinen, Kimmo Puustisen kanssa yhteistyössä julkaistu teos Keisari ilmestyi vuonna 2012. Tauko näkyy uutukaisessa. Sanottavaa on, varsinkin kun kirjailija on varustettu suulailla itäsuomalaisilla kielenkannoilla.

Kun on tutustunut Liuksen aikaisempaan tuotantoon, ei useamman genren, tai ainakin dekkarikirjallisuuden alalajin yhdistely tule yllätyksenä. Magnum opuksessa liikutaan huumorista kauhun näyttämölle ja sieltä taitelijateoksen kautta hard boild -rikoskuvauksiin. Taideulottuvuus on otettava esille jo pelkästään päähenkilön leipätyön vuoksi. Kirjailija Jakob Lamberg yrittää nimittäin pitää huolta, että hänen kohdallaan täyttyvät kaikki ammattikuntaan liittyvät yleistykset ja uskomukset, ainakin mitä näkyy ulospäin. Tosiasiassa läpimurtoteoksen jälkeen on ollut vähän hiljaisempaa. Isäkin kiusaa, aluksi vain ajatustasolla. Poika elää isävainaan kirjailijastatuksen varjossa. Valheet ja itsepetos eivät jätä rauhaan ja odottavat vain tilaisuutta noustakseen esiin. Sellaiseksi muodostuu C-kasetti, joka päätyy Jakobin haltuun.

Käänteen tekevä hetki Lambergin elämässä on konsertti-ilta paikallisessa Carelia-salissa. Itse saliin asti mies ei pääse vaan poistuu ennenaikaisesti, kun orkesteriseurueeseen kuuluva viulisti Malina Rankov hyppää apukuskin paikalle ja kertoo olevan kyytiä vailla – sanatarkkaan, eikä niin kuin kirjailija haluaisi kuvitella. Nainen on saanut peräänsä bulgarialaisen veteraanitappaja Petko Papasovin. Viulismia enemmän Papasovia kuumottaa naisen hallussa oleva tallenne. Kohta tallenne kuumottaa kaikkia, eikä vähiten kirjailija Lambergia, varsinkin kun sen sisältö kantautuu hänen korviinsa. Se on point of no return, niin kuin kielillä sanotaan.

Kirjailijantyön kuvailu kiinnostaa aina. Käsillä olevan kirjan kohdalla se on viihdyttävää ja allekirjoittaneen kohdalla suorastaan sivistävää. Vasemmalla kädellä heitetyt kirjailija- ja runoilijaviittaukset herättävät uteliaisuuden. Tekisi mieli ottaa selvää vaikka Eugene O'Neillin näytelmän päähenkilöistä, mitä tarkoitetaan viittauksilla savantiin ja synesteetikkoon. Toisaalta haluaisin painella divariin ja napata matkaan pari Yöjuttu -lehteä. Romaanin hallusinaatiokohtaukset liippaavat tuon kauhulukemiston sisältöä suorastaan nostalgisesti. Olin muuten lehden tilaaja ja sivumainitana sain kuningasajatuksen lukea lehteä C-kasetille. Ei sitten mahtunut.

Magnum opuksen iso kuva on selkeä ja juoni johdonmukainen. Rytmi toimii, mutta kasettiteemaan sopien voisi sanoa, että nauha pyörii osapaikoin hitaalla. Johtuu taustatyöstä, jonka eteen on nähty vaivaa ja jonka tuotoksia esitellään antaumuksella. Näyttämöt vaihtuvat. Jokaisen kohdalla kuvailu säilyy tarkkana. Pinta- ja sisustusratkaisujen listaus tuo mieleen sisustusohjelman. Ihan ookoo, kun tietää mitä muutamille sisustusratkaisuille tapahtuu, kun siellä sovitellaan välejä sarjatuliaseilla. Loppurähinöistä sanottakoon, että jos dekkareille jaettaisiin palkintoja erikoistehosteista, tietäisin voittajan.

Ja sitten Joensuu. Taas kerran sen täppä Suomen dekkarikartalla vahvistui. En malta olla mainitsematta, että syksyllä ilmestyvän jännitysromaanini Luonnollinen kuolema tapahtumapaikoista voi tarkka Joensuun kävijä tunnistaa jotain hyvinkin tuttua.

Syksyllä sitten.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Tuomas Lius & Kimmo Puustinen: Keisari
25.06.2013 13:17 | Mika Kähkönen

Tuomas Lius, Kimmo Puustinen: Keisari

LIKE 2012. 380 s.

 

Jouduin juhannuspäivänä tulitaisteluun ja kiidin kiivaassa takaa-ajotilanteessa pitkin Kolin syrjäseutuja. Selvisin hengissä. Oikeastaan en edes rasittunut – päinvastoin. Se on Tuomas Liuksen ja Kimmo Puustisen syytä (ansiota), nimittäin luin joensuulaiskaksikon rikosromaanin Keisari.

Miehet kertovat kirjansa sivuilla tavallisen perheenisän tarinan. Jarmo Turunen elää Joensuussa vaimonsa Saaran ja tämän pienen tyttären kanssa ja hankkii elantonsa konttorityöstä. Suuri murheen aihe on hiostava esimies, oikutteleva kopiokone ja uteliaat naapurit. Siltähän se näyttää. Totuus on ihan jotain muuta. Se joku muu nostaa päätään, kun Jarmo saa puhelun tuntemattomalta. Tuntematon paljastaa tietävänsä Turusen todellisen henkilöllisyyden, sekä taustan Aaveena. Ilmoitustyyliin soittaja värvää Turusen vielä yhdelle keikalle. Kieltäytymisen mahdollisuutta ei ole. Miehen tehtävä on toimia rikollisryhmän keikkakuskina. Toimeksiantajaksi soittaja nimeää legendaarisen Keisarin. Legendaa tuo tarunhohtoinen rikollispiirien kuningas onkin, tietää Turunen, mutta kuka keisarina esiintyy, sitä edes Turunen ei pysty sanomaan. Vielä kerran Jarmo joutuu kohtaamaan menneisyytensä alamaailmasta, eikä voi olla varma onko sieltä enää paluuta. Onko edes paikkaa minne palata?

Kirjan lähtöasetelma on jo itsessään koukuttava. Vastakohdat ja ristiriidat kiinnostavat aina. Tässä ne löytyvät yhdestä ja samasta henkilöstä. Tavallisen perheenisän asemaan on helppo samaistua. Lisäksi koukuttavuutta lisää lukujen alaotsikot, jotka kertovat päivä päivältä lähestyvästä yhteenotosta. Lähtölaskenta toimii lähes poikkeuksetta aina. Jos tohtori Bruce Bannerin muuntautuminen supersankari Hulkiksi, tai tohtori Jekyllin herra Hydeksi, ei sujunut ilman kärsimystä, ei Jarmo Turusenkaan nahan luonti ole kivutonta. Kärsimyksiltä ei välty lähipiirikään. Liian ruusunpunaistahan se olisi ollutkin. Lopulta Jarmo joutuu miettimään kuka hän on. Pahin vaihtoehto olisi, ettei hän sopisi enää kumpaankaan muottiin. Mitä silloin jäisi jäljelle?

Romaanin henkilögalleria on riemunkirjavaa. Tärkeimmät heistä kuvaillaan huolellisesti taustoja myöten. Itse päähenkilön hämärästä menneisyydestä kirjailijat tyytyvät vihjailemaan, mikä riittää. Teot puhuvat myöhemmin puolestaan. Joidenkin sivuhenkilöiden tarpeellisuutta jäin miettimään, eniten juopohkon lehtimies Ville Pesosen roolia. Klassikkoetsivä Holmesin aisaparin Watsonin saappaisiin mies jää auttamatta alamittaiseksi. Merkityksensä mies löytää tavallaan kytkimenä, eli saattelee lukijan Aaveen taustoihin ja Keisarin mytologiaan, mutta toimii myös linkkinä hahmojen välillä. Persoonana mies on silti riemastuttava. Samaan tapaan voi perustella useampiakin roolituksia, lopulta myös naapureita.

Tarinan juonenkulku noudattelee odotettua linjaa. Sitäkin tärkeämpää on miten vaiheet on kuvattu ja puettu sanoiksi. Liuksen aikaisempaan tuotantoon tutustuneet eivät tule tämänkään kirjan kohdalla pettymään. Jälleen kirjailijan asetietous tulee esille, hevosvoimia piisaa, sekä huumoria. Viimeisimmän suhteen on virnettä laskettu muutama aste alaspäin. Tilalle on tullut kovaksi keitettyä toimintaa, jopa luokkaa K 15. On melko yleistä, että kertomuksen keskivaiheella juostaan hetki paikallaan, tavallaan asetellaan uusia koordinaatteja. Keisaristakin tällainen hetki löytyy, kun palataan vielä Turusen työpaikalle ja kotiin. Tosin siinä vaiheessa mies joka astuu konttorin, tai kodin ovesta sisään ei ole enää sama, joka sieltä on lähtenyt.

Keisari on helppoa riippukeinulukemista parhaimmillaan.


( Päivitetty: 11.04.2016 19:22 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Tuomas Lius: Laittomat
07.02.2012 02:49 | Mika Kähkönen

Tuomas Lius: Laittomat

Like 2010. 359 s.

Nimeni on Pippurinen, Marko Pippurinen, sopisi Tuomas Liuksen luoman renttusankarin suuhun siinä missä esikuvalleenkin. Näin saattaisi ainakin kirjan toiminta ja huumorisisällön perusteella kuvitella. Bondimaisen toiminnan lisäksi Liuksen uusin teos Laittomat on sekoitus supisuomalaista satiiria, mutta myös kovaksi keitettyä kansainvälistä trilleriä. Tyylit vaihtelevat näkökulmahenkilön mukaan, kuin väri kameleontin selkänahassa, kuten miehen edellisessäkin teoksessa Hakassa. Hakaan verrattuna Laittomien sivuilla satiirin ja trillerin suhde kallistuu ehkä enemmän rillumarein puolelle, joten voisikin sanoa, että Arto Paasilinnan fanittajilla ei ole hätäpäivää. Tyylilajin tulevaisuus on turvattu.

Kirjahan siis kertoo itäsuomalaisesta elämäntapahulttiosta Marko Pippurisesta, joka monien sattumien kautta sotkeutuu  kansainväliseen elinkauppaan. Matkalla hän saa kyseenalaisen kunnian tutustua Suomeen soluttautuneisiin, alun perin venäläisiin vakoojiin ja törmää mieluisaksi yllätyksekseen tapahtumien tiimellyksellä Julia Noussairiin. Tähän poliisinaiseen saivat lukijatkin tutustua jo edellisessä kirjassa, joten muisteltavaa Markolla ja Julialla riittäisi. Valitettavasti siihen ei vain luotien väistelyltä jää aikaa.

Lius kirjoittaa tarkastii, on selvästi perehtynyt faktoihin ja herkuttelee niillä estottomasti. Parhaiten tämä tulee esille aseiden ja jopa luotien ominaisuuksia kuvattaessa. Omakohtaisesti oli erittäin hauska lukea kohtauksia, jotka tapahtuvat rakkaassa työpaikassani Pohjois-Karjalan keskussairaalan ensiavussa ja tarkkailuosastolla. Tässä kohtaa jätän uskottavuuden kommentoimatta. Silti haluan hehkuttaa itäsuomalaista dekkarikirjallisuutta. N ä y t e t ä ä n  n i i l l e!


 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Tuomas Lius: Härkäjuoksu
07.02.2012 02:48 | Mika Kähkönen

Tuomas Lius: Härkäjuoksu

Like 2011. 333 s.

 

Härkäjuoksu päättää, tai ainakin jättää toistaiseksi viinijärveläisen yksityisetsivä Marko Pippurisen seikkailut vaiheeseen. Jatkolle teoksen viimeiset sivut tosiaankin suovat mahdollisuuden. Jo tuttuun tapaan Liuksen tarinankerronta vaihtelee lupsakasta itäsuomalaisesta huumorista armottomaan ja kovaksikeitettyyn, jopa raakaan kansainväliseen trilleriin. Tottumattomalle lukijalle näiden erotus voi vaikuttaa jopa haitallisesti. Tyylilajien yhdistely suokin kirjalle tupla tai kuitti tilanteen. Kaikki tykkää, tai ei kukaan. Kallistun noista vaihtoehdoista ensimmäisen puoleen.

Siitä mihin edellinen romaani Laittomat päättyi on kulunut kolme vuotta. Markon aisapari Julia Noussair on ollut vangittuna yhteen Venäjän pahamaineisimmista vankiloista. Siellä hänelle esitetään ehdotus: hän pääsee vapaaksi, jos hän lupautuu hoitelemaan vaarallisen sotarikollisen kaukana napapiirin erämaissa. Matka Noussairin luota Pippurisen luo Joensuuhun tuntuu aluksi pitkältä, mutta niinpä vain tuo kaksikko saa tilaisuuden jatkaa yhteistyötä ja avunantoaan. Vuoronperään he saavat olla pelastamassa toisiaan varmalta kuolemalta näyttävistä tilanteista.

Vauhtia riittää ja vertauksia 1980-luvulta, jonka ilmiöitä Lius on hehkuttanut useammassakin rakosessa. Ja mikäpä siinä, allekirjoitan tuon vuosikymmenen ainutlaatuisuuden itsekin. Taas kerran kaikki Bondin esittäjät kalpenevat Pippurisen rinnalla ja näyttävät lähinnä turhanpäiväisiltä keikareilta. Jos Pippurinen päätyisi valkokankaalle, haluaisin nähdä hänen esittäjänään Ville Haapasalon.


 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 5.000





 Tuomas Lius: Haka
22.11.2010 06:05 | Mika Kähkönen

21.9.2010 Maalla, järvellä ja ilmassa

Tuomas Lius: Haka

Like 2009. 464 s.

Jos et tiedä haluatko seuraavaksi lukea satiiria, vai toimintatrilleriä, lue Tuomas Liuksen Haka. Ääriryhmät kisailevat Pyhäselkään uponneesta sota-ajan salaisesta aarteesta. Aarre tuntuu tuottavan jokaiselle sen kohdanneelle huonoa onnea, eikä kirjan sankari viinijärveläinen automekaanikko Marko Pippurinen tarvitsisi sitä enää enempää. Samaa voisi sanoa rikosylikonstaapeli Julia Noussairista (toivottavasti kirjoitin sukunimen oikein, sen kanssa Pippurisellakin oli ongelmia), jolla pelissä on oman henkikullan lisäksi koko perhe.

Lius kirjoittaa napakoita lukuja, eikä vauhdissa ehdi takuulla pitkästymään. Mies vaihtaa tyyliä näkökulmahenkilön mukaan aina lupsakasta savokarjalaisesti kansainväliseen, aseet ja taistelumuodot tuntevaan kerrontaan. Lopun kliimaksia voisi kuvata 10 minuutin rumpusooloon, jota on edeltänyt kokonainen konsertillinen hittejä.

Kahden tyylilajin sekoittaminen voi johtaa joko floppiin tai uuteen menestyksen reseptiin. Vastaus on ilmiselvä, jos suunnataan katseen Hollywoodiin. Hyvinä esimerkkeinä käy Beverly Hillsin kyttä ja Tappava ase. Molemmissa päähenkilö on jotenkin hömppä, mutta toiminnan alkaessa osaa vakavoitua.

Ja nyt en muuten vedä kotiinpäin, vaikka paikallisesta kirjailijasta puhunkin.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com