Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Subscribe RSS

 Kentzie vs. itämafia
02.05.2014 09:24 | Mika Kähkönen

Dennis Lehane: Kuutamomaili

(Moonlight Mile, 2010)

Suom. Arto Schroderus. Tammi 2012. 287 s.

Kuutamomaili tarjoaa Angela Gennaroon ja Patrick Kenzieen tutustuneille ja heihin ystävystyneille rikoskirjallisuuden ystäville kuulumisia. Heillä on nelivuotias suloinen tytär Gabriella (Gabby) ja he asuvat edelleen, itseoikeutetusti, Bostonissa. Asumismuoto ei ole itsestään selvyys. Laskut on maksettava, eikä Patrickin satunnaiset yksityisetsivähommat tuota riittävästi. Turvallisuusalan suuryritys Duhamel-Standiford palkkaisi miehen vakituiseen työsuhteeseen enemmän kuin mielellään, ellei sankarimme olisi niin pirun oikeanmielinen. Patrickilta ei vain yksinkertaisesti riitä ymmärrystä esim. ympäristörikoksiin syyllistyvälle suuryritykselle. Ei riitä, että hän tekee työnsä ja käräyttää yksittäisen työntekijän urkinnasta. Pitää olla oikea asenne. Angela taas on jättänyt takaa-ajot ja tulitaistelut jo aikaisemmin, mikä on pienen lapsen äidille ihan hyväksyttävää ja aloittanut sosiaalialan opinnot.

Patrick joutuu valintojen eteen, kun kahdentoista vuoden takainen tuttavuus Beatrice McCready ottaa yllättäen yhteyttä. Silloin he olivat toimittaneet naisen siskontytön, nelivuotiaan Amandan sieppaajien kynsistä takaisin äidilleen Helenelle. Näistä tapahtumista voit lukea sarjan aikaisemmasta teoksesta Muisto vain, jolle Kuutamomaili onkin tavallaan itsenäistä jatkoa. Tyttö on nyt kuusitoista ja taas kadonnut. Lyhyen juupas eipäs -venkoilun jälkeen Patrick ottaa taloudellisen riskin ja lähtee etsimään häntä. Rahaa ei nimittäin etsinnöistä ole luvassa. Riski ei jää vain taloudelliseksi, kun mukaan astuu itämafia, äänenvaimentimella varustetut revolverit ja psykopaattilapsensieppaajamurhaajat. Jälleen ollaan myös moraalisten kysymysten äärellä. Hyvä ja paha vaihtavat paikkaa, kuin rivitanssissa.

Aina, kun vääryydet kohdistuvat lapsiin, on syytä huolestua tuplasti. Se on kuin joulurauha. Pienempiä on suojeltava. Noihin sanoihin voisi kiteyttää koko Kenzie-Gennaro-sarjan ja Lehanen perusfilosofian. Jos kyse ei ole lapsista, niin sitten muista vähempiosaisista ja marginaalin edustajista, jotka eivät pysty omilla voimillaan puolustamaan itseään. Samalla kirjailija tutustuttaa lukijansa paikalliskulttuuriin. Totutun turistikierroksen sijaan mies esittelee julkisivun sijaan (myös) ikävän kääntöpuolen. Silti toivo elää. Sellainen löytyy perheestä, parisuhteesta ja lapsista. Kuulostaa melkein vaalipuheelta, amerikkalaiselta sellaiselta.


( Päivitetty: 02.05.2014 09:32 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Dennis Lehane: Koskematon
19.06.2012 18:33 | Mika Kähkönen

Dennis Lehane: Koskematon

(SACKRED, 1997)

Suom. Heikki Karjalainen. Tammi 2005. 350 s.

 

Aina silloin tällöin vierailen internetin keskustelupalstoilla, joskus kommentoiden, joskus vain muuten ihmettelemässä. Sattuipa kerran, että muuan ihminen kaipasi lukusuosituksia hyvistä dekkareista. Vastaukseni oli lyhyt: Dennis Lehane. Ja sitä tämä jenkkikirjailija todella on: dekkarikulinaristien perusruokavaliota.

Koskematon on etsiväpari Patrick Kenziestä ja Angela Gerranosta kertovan kirjasarjan kolmas teos ja jatkaa heidän tuttua, muttei turvallista tapausten selvittelyään. Samalla kertomus on rakkaustarina. Parissa aikaisemmassa kirjassa seksuaalista viritystä on ollut kiusoittelevasti. Nyt edetäänkin sitten jo kolmospesälle ja tehdään pari kunnariakin. Itse rikosjuoni on simppeli: kuolemansairas miljonääri palkkaa etsivätoimiston etsimään hänen kadonnutta tytärtään. Tyttären löytymisen ja toimeksiannon väliin mahtuukin sitten monenmoista ainesosaa, aina hämärästä uskonlahkosta kiristykseen, tappeluista takaa-ajoihin ja vaikka mihin. Leikkimielisyyttäkin riittää, kun etsiväpari hassuttelee keskenään ja muksauttelee toisiaan nyrkeillä.

Vaikka Lehane pyöräyttää juonen muutamaan kertaan ihan komeasti ympäri ja saa valkoisen näyttämään mustalta, ei mies ole välttynyt valitettavasti tyhjäkäynniltäkään. Muutama luku ei johda varsinaisesti mihinkään. Mieleeni tuleekin ohje, jonka olen saanut merkittävältä kirjalliselta taholta (kuulostaa sopivan mystiseltä): kirjailijan on tiedettävä mitä kussakin luvussa oikeasti tapahtuu. Muussa tapauksessa käy herkästi niin, että yksittäiseen lukuun tulee aivan liian vähän asiaa. Erityisen haitallista turha venyttely on nimenomaan Koskemattoman kaltaisessa jutussa, jonka lukijakunta on toiminnan nälkäisistä sakkia. Luulen niin. Kliseitä taas saa olla ja jossain määrin pitääkin. Mitä olisi Peteliuksen muinoin esittämät apuvamies-sketsit ilman apuva-huutoa? Lehane on sisällyttänytkin loppuun kaluttuja aineksia tarinaansa ujostelematta. Ehkäpä ne ovatkin dekkareille kuin juuri ruisleivälle. Ja vanhoja reseptejähän on tietenkin kunnioitettava.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Dennis Lehane: Täyttä sotaa
07.02.2012 01:55 | Mika Kähkönen

2.10.2010 Perusdekkari

Dennis Lehane: Täyttä sotaa

(A drink before the war, 1994)

Suom. Tuula Saarikoski. Tammi 2003. 286 s.

Täyttä sotaa aloittaa yksityisetsivä Patrick Kenziestä ja hänen työparistaan Angela Gennarosta kertovan kirjasarjan. Sen tapahtumat liikkuvat Bostonin pimeimmillä kujilla ja synkimmissä kapakoissa. Kenzie on karski kaveri ja Gennaro varsinainen joka pojan unelma ja totta kai heidän väliltään löytyy seksuaalista viritystä, mutta vain kiusoittelevasti.

Sarjan ensimmäisessä tarinassa pari kaupungin huippupoliitikkoa palkkaa etsivätoimiston etsimään kadonnutta siivoojaa, joka on ottanut mukaansa arkaluonteisia asiapapereita. Kun asiapapereiden sisältö paljastuu Kenzielle, ei mies tietenkään ymmärrä pysytellä lestissään, vaan kaivelee asiaa aina vain syvemmältä. Vastaan tulee kaksi kaupungin jengiä, korruptoituneita ja kieroutuneita poliitikkoja ym inhaa. Kun kaikki ainekset ovat kulhossa ja hyvin sekoitettuna, niin sotahan siitä syntyy. Hyvä jos mies itsekään pysyy hengissä. Mutta eihän Kenzie voi kuolla, milläs se Lehane sitten taaloja takoisi.

Kirjailija on luonut teoksensa perinteitä kunnioittaen. jopa niin, että välillä mietin onko hän halunnut tarkoituksella ampua karvan verran yli. Amerikkalaisen sosiaalipolitiikan ja rasismin käsittely miehellä on rohkeaa ja suorasanaista. Varsinaisesti hän ei kumarra ketään ja pyllistää kaikille. Rehellisyyden nimissä sarjan ulkopuoliset teokset Menneisyyden ote ja Suljettu saari olivat enemmän makuuni. 


 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Dennis Lehane: Menneisyyden ote
07.02.2012 01:52 | Mika Kähkönen

29.8.2010 Lähes napakymppi

Dennis Lehane: Menneisyyden ote

(Mystic river, 2001)

Suom. Heikki Karjalainen. Tammi 2002. 448s.

Viime kuussa luin Lehanen Muisto vain, mikä oli Suljetun saaren jälkeen pettymys. En kuitenkaan hylännyt uutta kirjailijalöytöäni, vaan palasin takaisin sanan ääreen, aina sen varhaisemmille lähteille. Menneisyyden ote kertoo kolmesta hyvinkin erilaisesta pojasta, jotka kasvavat aikuiseksi ja muuttuvat ehkä vieläkin  erilaisemmiksi: yhdestä tulee parannuksen tehnyt rikollinen ja puodinpitäjä, yhdestä poliisi ja yhden heistä vaivaa lapsuudessa koettu trauma. Heistä parannuksen tehneen rikollisen Jimmyn teini-ikäinen tytär murhataan, mikä tuo Seanin takaisin lapsuuden maisemiin, nyt poliisin roolissa. Samaan aikaan voimakkaan ikäviä kokenut Dave alkaa oireilla ja lapsuuden trauma painaa päälle niin, että mies tekee jotain harkitsematonta.

Teoksen ehdotonta herkkua on ihmissuhteiden ja kriisien kohtaamisen kuvailu. Kirjan ihmiset ovat Eläviä, jopa kuolleetkin heistä ja nyt en puhu mistään paranormaalista. Syyllisen etsinnän lisäksi kirjailija loihti herkullisia kohtaamisia esimerkiksi appiukon ja Jimmyn välillä, mikä nosti kirjan tavallista dekkaria ylemmälle tasolle. Ainoa miinus tuli viimeisillä sivuilla, kun syyllinen lopulta selvisi. Siitä ei sen enempää, jos joku vaikka haluaa lukea kirjan.

Jos Menneisyyden otteen arvosana olisi tikkatulos, osuisi neljä ensimmäistä tikkaa kymppiin ja viimeinen tikka asettuisi ysiin, mutta ihan kympin rajalle. Joskus kun tarina liitää lähes koko kirjan mitan, ei tuulta riitäkään aivan loppuun saakka. Mutta, mutta, mutta! Olen Lehane -fani. Laitetaanko vertaisryhmä pystyyn?


 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Dennis Lehane: Suljettu saari
07.02.2012 01:47 | Mika Kähkönen

Löytö

Dennis Lehane: Suljettu saari

(Shutter island, 2003)

Suom. Heikki Karjalainen. Tammi 2004. 336s.

Ilkka Remes antaa kotisivuillaan ilkkaremes.com käytännön ohjeita kirjoittajalle. Hän puhuu mm. konseptin tärkeydestä ja suosittelee, että tarinan idea mahtuisi pariin lauseeseen. Dennis Lehanen romaanin Suljettu saari kohdalla palasin tuohon Remeksen ohjeeseen. Mietin, mikä saa poimimaan jonkin tietyn kirjan kirjastosta tai kirjakaupasta mukaansa. Tajusin ohjeen toimivan: lyhyt ytimekäs kuvaus, konsepti on päätöksen avain.

Suljetussa saaressa liittovaltion sheriffit Teddy Daniels ja Chuck Aule tutkivat vankimielisairaalasaarella kadonneen naisen tapausta. Teddyä kiinnostaa myös toinen vanki, joka on tappanut hänen vaimonsa, sekä sairaalan radikaalit hoitomenetelmät.

Tarina koukutti, onnistui yllättämään ja jäi mietityttämään vielä viimeisenkin sivun jälkeen. En ole nähnyt teoksen elokuvaversiota, mutta odotan sitä mielenkiinnolla. Kirja oli kohdallani Lehanelta ensimmäinen, muta ei jää viimeiseksi. Toivottavasti ensi-ihastus kestää.


 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com