Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
2526272829301
2345678
9101112131415
16171819202122
23242526272829
303112345

Subscribe RSS

 Minä, mies ja lukija
31.12.2016 15:09 | Mika Kähkönen

Pojat eivät lue. Poikien koulumenestys on heikentynyt. Pojista ollaan huolissaan. Eivät muuten lue miehetkään, jos nyt katsoo vaikka facebookin suljettua dekkariryhmää, jossa eräs jäsenistä sai mahtavan (ja oikeasti mahtavan) oivalluksen esittää ryhmäläisille lukuhaasteen. Eilisen illan ja tämän päivää listalle on putoillut halukkaiden nimiä. Arvatkaa ketkä ovat kirkkaasti aliedustettuina. No miehet. Suhde 1/10 saattaa olla aika lähellä ja tämäkin yläkanttiin. Ei se määrä... voisi rallatella puolustuksena.

Palatakseni miehenalkuihin ja heidän koulumenestykseen, haluan sanoa, että kyllä jokaiselle tässä maailmassa paikka löytyy ja puuseppääkin edelleen tarvitaan. Ei se tarkoita, että jos valitsee nopean reitin perusduunariksi, olisi jotenkin epäonnistunut ihmisenä. Raksa-äijä voi loppupelissä olla yksi tasapainoisimmista ihmisistä. Syytä onkin, varsin jos joutuu kiipeilemään korkealla. Totta kai yhteiskunta tarvitsee korkealle (ei siis telineelle) kouluttautuneita ihmisiä, jotka mahdollistavat olosuhteet ja mahdollisuuden laadukkaalle perustyölle. Puhun ihmisestä, siis naisesta, miehestä, tai jotain siltä väliltä. Aivan sama.

Ei matala koulutustaso itsessään poissulje lukemista yhtenä harrastuksista. Tunnen reilun parikymppisen kaverin, joka tekee putkihommia Helsingin kaupungille ja lukee vapaa-ajalla H.P. Lovecraftia alkuperäiskielellä. Mielestäni näitä ”poikkeuksia” pitäisi nostaa framille, kun yritetään saada nämä pojankoltiaiset pois pulkkamäestä, kaukalon laidalta, mopon selästä ja älypuhelimilta kirjan ääreen – edes nyt toviksi. Pulkkamäestä tuli mieleen, että pitäisihän sitä liikkuakin. Miten se oli, lapset kaksi tuntia päivässä ja aikuisten puoli tuntia hikiliikuntaa kolmesti viikkoon ja hyötyliikunnat päälle. Eksyin aiheesta, mutta sainpahan sanottua.

Yksi esimerkki olen itsekin. En voi kerskua koulutustasollani. Putkiasentaja ja lähihoitaja, jossa työssä asettelen erilaisia putkia tosin siinäkin. Matalasta kohtaa on menty, myönnän. Johtuu sosiaalisesta perimästä, tai sitten olen vain, tuota noin, tyhmä. Äitini oli perhepäivähoitaja ja myöhemmin lähihoitaja ja isä sairaanhoitaja lyhyellä 70-luvun koulutuksella ilman lukiotaustaa. Hämmästys oli melkoinen, kun vuonna 2008 julkaisin esikoisjännitysromaanin. ”Ei olisi uskonut” tokaisi eräskin ihmettelijä, kun en ollut kuulemassa. Tuo tokaisu sai vakuuttumaan, että oikealla tiellä ollaan. Epäilyistä saa voimaa. Kai se on jotain talvisotahenkeä. Pieni näyttää isoille, perkele! Tilastojen mukaan minun ei kuuluisi kirjoittaa, sen enempää kuin lukeakaan. Muutenkin minulla pitäisi mennä surkeasti. Joka kerta kun näen jonkin ihmisiä lokeroon asettavan tilaston, herää sisälläni kapinahenki. Taas toisaalta innostun ihmisistä, jotka vastoin yleisiä odotuksia ylittävät itsensä.

Luetaanpas pojat kirjoja ja todistetaan, että ammattimurehtijat ovat väärässä. Ja kirjoitetaan. Laitetaan tilastonikkarit haukkomaan henkeään!

Vuoden 2016 luetut ja arvioidut:

Ruumiin kulttuuri (RK)

RK 1/2016 Robin Cook: Verkossa

RK 1/2016 Kristina Ohlsson: Lotus blues

RK 2/2016 Mario Reading: Salomonin perintö

RK 2/2016 Jenny Rogneby: Leona - Kortit on jaettu

RK 2/2016 Robert Wilson: Sevillan sokea mies

RK 3/2016 Ingar Johnsrud: Wieniläisveljeskunta

RK 4/2016 Steinar Bragi: Sumu

RK 4/2016 Peter James: Kuolemaan asti sinun

RK 4/2016 Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Kirjablogit kotisivuilla:

Kaarin Allenius: Pumpulipoika

Claes Andersson: Hulluudestamme ja hulluudestanne
Paulo Coelho: Valon Soturin käsikirja

Paulo Coelho: Pyhiinvaellus

Paulo Coelho: Alkemisti

Laura Gustafsson: Korpisoturi

Dashiell Hammett: Maltan haukka
Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Lars Kepler: Vainooja

David Klass: Ette te minua tunne

Ray Kluun: Vaimo kävi lääkärissä
Dean R. Koontz: Ääni pimeydestä
Arno Kotro & Christer Lybäck: Veitsen terällä

Tuomas Lius: Magnum opus
Sarah Lotz: Neljäs päivä
Kalle Lähde: Happotesti
Olle Lönnaeus: Pelivelka

Marko Lönnqvist: Elämäni gangsterina (toim. Jarkko Sipilä)
Hanna Parviainen (toim.): Ei kenenkään äiti – kertomuksia lapsettomuudesta
Petteri Pietikäinen: Hulluuden historia
Oskari Raulamo: Pariisin pohjalla
Heini Saraste: Reilusti skitso – Kalevi Rinteen elämä
Pirjo Sorsa-Turunen: Kahdensuuntainen elämä
Jim Thompson: Piru perii omansa

Antti Tuomainen: Synkkä niin kuin sydämeni
Anders Vacklin & Janne Rosenvall: Käsikirjoittamisen taito
Irvine Welsh: Paska

Vuoden 2016 julkaistut teokset:

Luonnollinen kuolema (Myllylahti)


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Liikunta vs. kirjoittaminen
28.05.2016 15:10 | Mika Kähkönen

Kirjailija on ammattinimike yhtä paljon kuin jääkiekkoilija, tai vaikka juoksija. Se ei tee minusta vielä ammattijuoksijaa jos lenkkeilen ja olen osallistunut joskus kilpailuhinkin – jopa sijoittunut ihan mukavasti omassa sarjassa. Monikansalliset yhtiöt tuskin lähestyvät minua sponsorisopimuksilla, jos kansallisetkaan. Molempia toki voi harjoittaa ammattimaisesti. Laatia tavoitteita, pitää suorituksista päiväkirjaa ja vetää lenkkarit (lue: istua koneella ilman inspiraatiota) jalkaan sadepäivänäkin, kun sohva kutsuisi.

Vertaamisesta on hyötyä. Mielestäni se on aika osuvaakin, jos miettii heidän määrää jotka hankkivat toimeentulonsa joko kirjoittamalla tai urheilemalla, suhteessa lajin harrastajiin. Oikeastaan kirjoittamiseen kannattaa suhtautua kuin liikuntaan. Molemmat vaikuttavat vasta kun siitä tulee tapa. Kirjoittamisen suorituskyky ja kestävyyskunto paranee vain kun se kuuluu säännölliseen viikko-ohjelmaan. Omia tuntemuksia kannattaa seurata. Monipuolisuus on tärkeää rasitusvammojen estämiseksi. Totta kai pitää muistaa palauttava kirjoittaminen ja aivohuolto suorituksen jälkeen. Tähän käy hyvin vaikka blogikirjoittaminen, tai statuksen päivittäminen sosiaalisessa mediassa.

Harjoitteita tulisi olla 4-5 kertaan viikossa ja niiden pituuksien tulisi vaihdella intensiteetin mukaan. Se voi tapahtua yksin tai ryhmässä. Vapaaopistoista ja kirjoittajaryhmistä löytyy varmasti samanhenkisiä harrastajia. Itse tykkään puurtaa yksin. Kevyt arkikirjoittaminen voi ja pitää olla päivittäistä. Sen kanssa on hyvä muistaa neljän peen (PPPP) sääntö: pitää pystyä puhumaan puolisolle kesken suorituksen. Jos aika on kortilla, ei kannata lannistua. Nykyoppien mukaan aineenvaihdunta ja ajatus lähtee liikkeelle jo lyhyemmillä harjoi- (kirjoi-) tuskerroilla. On tehty tutkimuksia, että lyhyt hiit-tyyppinen kymmenen minuutin korkeasykkeinen rykäisy riittäisi korvaamaan jopa pitemmän session. Ainakin siitä saa vaihtelua.

Tärkeä osa palautumista on lepo ja sopiva hengenravinto. Lautasmalli on edelleen toimiva. Sen mukaan lukunurkkauksesi, tai yöpöytäsi täyttyy puolilleen lähdekirjallisuudesta. Yhden neljänneksen tulisi sisältää kielenhuoltoa. Sitä ei tosiaankaan työnnellä sitten lautasen reunoille tai syötetä koiralle. Viimeinen neljännes onkin sitten proosaa. Joskus on hyvä herkutella ja palkita itsensä dekkarilla, miksei melodramaattisella romantiikallakin – kukin mieltymystensä mukaan.

Myös suorituksen aikana on muistettava tankkaus. Sen tulisi olla jotain helposti imeytyvää, vaikka netin hakukonetietoa, tai omia muistiinpanoja, jos olet tottunut laatimaan itse lähteesi. Pääasia on, että faktojen tarkistaminen on säännöllistä. Näin varmistat imeytymisen solutasolla.

Jos kirjoittaminen jää vain omaksi iloksi raapusteluksi, et ole epäonnistunut tai jotenkin epäkirjoittaja. Säännöllisenä se voi ehkäistä, tai ainakin viivästyttää muistisairauksien puhkeamista ja takaa hyvän ulosannin kahvipöytäkeskusteluissa. Oma runo ystävän onnittelukortissa korvaa täysin kustantajan numerolappu rinnassa juoksemisen. Kirjoittaminen on pääasia, pää asia.

Jään vain miettimään milloin meille kirjoittajille kehitetään oma aktiivisuusranneke. ”Mika, on aika alkaa kirjoittaa!” ”Mika, tänään kirjoitit täydet tunnit! Hienoa!” 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Chick noir
26.03.2016 12:29 | Mika Kähkönen

Ruumiin kulttuurin numerosta 4/2016 osui silmiin Annika Liuksen kirjoittama juttu ilmiöstä nimeltä chick noir. Artikkelissa ”Paholainen pukeutuu pyjamaan” avataan tuota käsitettä ja esitetään esimerkkejä sen edustajista maailmalta. Tuo dekkarin alagenre tutkii naisten pelkoja ja ahdistuksia, yhdistelee toisiinsa avioliiton ongelmia, psykologista jännitettä, unohtamatta seksuaalista latausta. Näyttämönä on koti ja perhe ja panokset asettuvat intiimille elämän alueille. Tyypillistä on, että juuri niistä läheisimmistä ihmisistä paljastuu outoja puolia ja pelonaiheita.

Liuksen mukaan genre on kovassa nosteessa, ainakin englanninkielisessä kirjallisuudessa. Esimerkkejä löytyy merten molemmilta puolilta. Varsinaiset juuret löytyvät Amerikasta. Tunnettuja nimiä ovat ainakin Gillian Flynn teoksellaan Kiltti tyttö (Gone girl, 2012), David Nicholls teoksellaan Sinä päivänä (One day, 2009) ja S. J. Watson teoksellaan Kun suljen silmäni (Before I Go to Sleep,2011), siis jos puhutaan suomennetuista esimerkeistä. Ja kauppa käy, vaikka väheksyviäkin kommentteja satelee. Tästäkin on yritetetty tehdä joku mies-nais-juttu, vaikka noista kolmesta Liuksen mainitsemasta kirjailijasta kaksi viimeistä ovat muuten ukkoja. Heidän tuotoksiaan ei vain kuulemma tavata mainita chick noiriksi.

Suomesta ei ole artikkeliin ollut paljoakaan mistä ammentaa, vaikka chick lit jo tuttu onkin. Siitähän chick noir juontaa. Silti Lius nostaa esiin ainakin Outi Pakkasen romaanihahmon Anna Laineen ihmissuhdekärhämineen. Ja onhan naissankareita muitakin, joiden ongelmat keriytyvät rakkauden ja seksin ympärille. Noir-ulottuvuus notkuttaa vieläkin rajummin perusturvan, perheen ja kodin pysyvyyttä.

Syy, miksi kiinnitin erityistä huomiota tuohon Ruumiin kulttuurin aiheeseen on omakohtainen. Nimittäin taisi käydä niin, että kirjoitin tietämättäni tuohon tyypittelyyn sopivan teoksen. Vuonna 2013 julkaistu Pimeimmät tunnit (Myllylahti) keskittyy yksinhuoltajanaisen ongelmiin, kun tuntematon sähköpostiviestittelijä vihjailee hänen syyllistyneen johonkin anteeksiantamattomaan rikokseen. Taustalla on parin vuoden takainen avioero ja synnytyksen jälkeinen tunnekuohu masennuksineen. Siinä missä päähenkilöni joutuu selvittämään väitteiden taustoja ja viestittelijän henkilöllisyyttä, on hänen pengottava vielä kerran omat unohtuneet muistonsa. Chick noiria, eikö?

Oikeastaan tämä ei ole edes sattumaa, kun miettii omia lukumieltymyksiä. Tykkään kyllä kunnon rämistelystä, testosteroiinipilvestä, takaa-ajoista, konetuliaseen papatuksesta, ruudinkatkusta ja koko kansakunnan uhkasta, mutta kyllä kirja lähtee mukaan uutuushinnalla ilman tinkimisiä, kun siitä löytyy sopivassa suhteessa psykologiaa, ihmissuhteita ja maailmoja syleilevien teemojen sijaan käsitellään intiimejä, vain pientä ihmisryhmää koskettavia aiheita. Eiväthän nämä edes poissulje toisiaan.

Jos muuten kiinnostuit tuosta lehtijutusta ja sitä myötä Ruumiin kulttuuri-lehdestä, käy vilkaisemassa Suomen dekkariseuran kotisivuja dekkariseura.fi. Liity jäseneksi ja samalla lehden tilaajaksi. Liittymisen yhteydessä mainitse nimeni sähköpostiviestissä, tai liittymislomakkeen viestikentässä ”houkuttelijana”. Ei muuten, mutta minut voidaan palkita, jos kunnostaudun värvärinä.


( Päivitetty: 26.03.2016 13:13 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Kansainvälinen epäonnistumisen päivä
13.10.2014 09:09 | Mika Kähkönen

Tänään vietetään neljättä kertaa Kansainvälistä epäonnistumisen päivää. Luin siitä eilen sanomalehti Karjalaisesta ja aihe jäi mietityttämään omakohtaisesti. Mokaamisesta olen lueskellut joskus aikaisemminkin, kuinka sitä on mainostettu opettavaisena ja rohkeana tekona. Enkä sitä kielläkään, päinvastoin. Uskaltaisin melkein väittää, että juuri mokaamisen pelon vuoksi oma loistava tulevaisuus on jäänyt haaveeksi. Mieluummin puhun loistavasta tulevaisuudesta, kuin menneisyydestä. Ensimmäisenä mainittuun voi vielä vaikuttaa.

Lehtijutussa oli haastateltu Joensuun Terveystalon työterveyspsykologi Tanja Hirvosta. Hirvosen mukaan virheiden pelko ja pyrkimys miellyttää muita syrjäyttävät omat tarpeet, jotka jäävät näin ollen täyttymättä. Tämä johtaa katkeruuteen muita ihmisiä kohtaan. Tässä näkisin oman perisyntini. Onneksi, tai valitettavasti en ole piirteeni kanssa yksin. En uskalla asettua kilpailutilanteeseen, vaikka suorituskeskeinen olenkin. Luen paljon, mutta en ole suorittanut kuin kouluasteen tutkinnon, vaikkakin kiitettävin arvosanoin. Tämä pääsi tapahtumaan vasta varhaisaikuisuudessa. Parinvalinnassa jätin koulun tanssikuningattaret huoleti jääkiekkoilijoiden lapaan. Aina yhtä ihanat hiihtokilpailut laitoin leikiksi. Hiihdin peruuttamalla, tai vaikka yhdellä jalalla ja olin luonnollisesti viimeinen. Ammattikoulussa peruskouluaikaisen luokkakaverin isä opetti matematiikkaa. Isä (oikeasti hyvä tyyppi) oli kysynyt pojaltaan, että onko se Kähkönen ihan oikeasti niin tyhmä, vai esittääkö se. Kun kuulin tästä, sanoin, että vastaus kysymykseen on kyllä.

Työterveyspsykologi sanoo tätä alisuorittamiseksi, jonka juuret löytyvät lapsuudesta ja ensimmäisistä kouluvuosista. Noina aikoina olisi tärkeää, että lapsen arvo ihmisenä ei riipu siitä onnistuuko hän vai ei. Hänen mukaan alemmuudentuntoinen lapsi ei intoudu näyttämään ja käyttämään taitojaan, sen enempää kuin aikuinenkaan. Kirjoittelen kyllä juttuja ja tarinoita vapautuneesti, niin kauan kun se ei tapahdu spottivaloissa – siis ainakin tähän asti. Pikkuhiljaa, tavallaan takaovesta olen työntänyt itseäni näyttämölle. Iän myötä häpeäntunne on väistynyt. Sen voittamista voi harjoitella vaikka sosiaalisessa mediassa. Siellä olen sanonut, että ei kannata pelätä kielioppivirhettä – sen vuoksi voi jäädä jotain tärkeää sanomatta, mikä mielestäni kuvaa nykyistä ajatuskantaani melko hyvin.

Jotta avautumiseni ei jäisi pelkäksi itsensä piiskaukseksi, on lopuksi kehuttava itseään. Olen keskeneräinen, mikä sopii ajatukseen elinikäisen oppimisen kanssa. Tästä myös Hirvonen mainitsee Karjalaisessa. Tänään olen lähihoitaja, mutta myös kirjailija ja itsenäinen ammatinharjoittaja. Se poika, joka pelleili hiihtokilpailuissa, sijoittui kolme viikkoa sitten järjestetyssä maratontapahtumassa 504 osallistujasta 67:ksi. Se poika, joka odotti, että äidinkielenopettaja lukisi edes lyhyen katkelman ainekirjoituksesta ja joutui kerta toisensa jälkeen pettymään, on julkaissut kaksi omakustanneromaania ja yhden romaanin kaupallisen kustantajan kautta, sekä on päässyt rikosnovellikilpailusta julkaistuun antologiaan parikin kertaa. Totta kai aina jää tilaa katkeruudelle ja alemmuudentunnolle. Joskus ne nostavat päätään. Olisihan se hienoa saada tunnustusta, voittaa kirjallisuuspalkintoja ja myydä enemmän. Totta kai olisi komeampaa olla kirurgi, kuin kipsari. On helpompi sanoa, että pitäisi hyväksyä itsensä sellaisena kuin on, kuin ihan oikeasti uskoa niin.

Mikä riittää? Mihin on tyydyttävä? Mitä minulla on oikeus tavoitella? Onko rajoja? Uskon niin. Entäpä jos oikea ydinsana ei olekaan ”lisää”, vaan ”vähemmän”. Kun riittävästi karsitaan, löytyy kaiken turhan keskeltä se olennaisin. Tulee mieleen Zen – opit. Nykymuodikkaasti taidetaan puhua mindfulnessista, vai mikä se nyt on. Mitä teenkin, on joka kerta syytä kysyä miksi ja kenen vuoksi. Kenelle yritän todistaa ja mitä? Paras syy kirjoittaa on kirjoittaminen. Paras syy juosta on juokseminen. Ja kun ei pysty enää juoksemaan, tärkeintä on kävely ja lopulta vain hengittäminen.

Hyvää Kansainvälistä epäonnistumisen päivää!


( Päivitetty: 26.03.2016 13:12 )

 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Espoon rantamaraton 2014
22.09.2014 09:46 | Mika Kähkönen

Espoon rantamaraton juostiin nyt lauantaina 20.9 aurinkoisen kelin merkeissä. Minäkin juoksin, koska vuosiloma sattui sopivasti syyskuulle, Jyväskylän Finlandiamaraton ja Kuopion maraton on jo nähty, jälkimmäinen pariinkin kertaan ja ajankohta osui muutenkin ”kuntopiikkiin”. Niin ainakin toivoin ennen lähtöä, mikä joka kerta on yhtä jännittävä. Matkaa pitää kunnioittaa ja on oltava omien voimien suhteen realistinen – tämän reitin kohdalla erityisesti.

Nyt järjestetty tapahtuma oli Espoossa luvussaan seitsemäs, eli ensimmäinen näki lähtijäjoukkonsa vuonna 2008. Rantamaratonin järjestäjinä toimii kolme espoolaista yleisurheiluseuraa, eli Esbo IF, Espoon Tapiot ja Leppävaaran Sisu. Tapahtumapäällikköä lukuunottamatta porukka toimii talkoilla ja jos kirstun pohjalle jää jaettavaa, se menee seurojen toiminnan tukemiseen. Ja jäähän sitä, vaikka menojakin varmasti koituu. Monet kaupalliset nimikkeet olivat edustettuna, kuten kuuluu ja toivat varmasti tarpeellisen tukensa järjestäjille. Firmoille, juoksunumeroiden noutamiselle ja vaatesäilytykselle oli varattu Otahalli. Kuten muissakin vastaavissa tapahtumissa, oli myös Espoossa panostettu matkavaihtoehtojen ja lajien monipuolisuuteen. Persoonallisen lisän toi Kickbike-kymppi, josta valitettavasti en nähnyt potkuakaan, jos näin juoksun jälkeen mitään muutakaan.

 

”Jos haluaa juosta maratonin tasaisissa olosuhteissa,

on se tehtävä juoksumatolla.”

 

Ennakko-odotukset reitille oli positiiviset. Pelkästään jo se, että juostaan vain yksi kierros on hieno juttu. Se takaa, että maisemat vaihtuvat. Ja mitkä maisemat! Lähtö tapahtui Otarannasta ja reitti kulki Otaniemestä Espoon keskuspuiston kautta Kivenlahteen, sieltä Rantaraittia pitkin takaisin Otaniemeen. Juoksualusta oli suuren osan matkaa askel-ystävällistä kivituhkaa. Ensimmäisen puolikkaan loppupuolella ei sanaa ystävällinen voi käyttää. Meren rannassa sijaitseva Tyrskyvuori oli nimensä arvoinen. Jyrkissä nousuissa ja laskuissa oli väännettävä hanaa pienemmälle, jotta loppunkin jäisi vielä hikoiltavaa. Mikään enkkareitti tämä ei tosiaankaan ole. Sanon heti perään, että jos haluaa juosta maratoninsa tasaisissa olosuhteissa, on se tehtävä juoksumatolla.

Matkan varrelle oli jaettu huoltopisteitä noin neljän kilometrin välein, joista löytyi vettä, urheilujuomaa, wc ja ensiapuvalmius. Puolen välin jälkeen sai myös suolakurkkuja ja banaania pahimpaan energiahukkaan. Itse naukkailin myös omia juomiani pisteiden välillä ja viimeisellä kympillä imaisin pikkupussin energiageeliä. Lisänesteytys oli tarpeen, koska keli oli suorastaan kesäisen lämmin ja aurinkoinen. Vauhdinjako onnistui, vaikka lähtövauhti lähes 700 hengen juoksijaryppäässä oli suhteellisen kova. Jos halusi asettua omalle paikalleen, se olikin tehtävä ajoissa, koska melko nopeasti sukellettiin kapealle metsätielle, jossa ohituspaikat kävivät niukaksi. Oman paikan löytymistä helpottu jänikset, joista kaksi nopeinta kipitti 3:45 loppuajan mukaisesti ja muut tuosta aina vartin verran pidempään, aina viiteen tuntiin saakka. Puolikkaalla matkalla oli tietysti myös omat jäniksensä.

Maalissa odotti kaikkia osallistumismitali, tuotekassi ja virvokkeita. Juoksupaidan jokainen sai jo hakiessaan osallistumisnumeroa. Lisäksi läheinen hotelli antoi tapahtuman aikana 15% alennuksen ruokailijoille, jotka mainitsivat tapahtumaan osallistumisesta ja lähitienoon kylpylään pääsi halutessaan vesijumppaamaan kaksi yhden hinnalla. Pitää sanoa, että me suomalaiset ollaan outoa porukkaa. Äärimmäisen rääkinkin jälkeen pitää päästä ensimmäisenä kahville.

Tapahtumalla on omat facebook sivunsa ja lisätietoa rantamaratonista saa tapahtuman kotisivuilta rantamaraton.fi.

 


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5. Pisteet: 2.000




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com