Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
27282930123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031

Subscribe RSS

 Vanhempaa Boothia
07.03.2014 13:28 | Mika Kähkönen

Stephen Booth: Neitseiden tanssi

(Dancing with the Virgins, 2001)

Suom. Risto Raitio. Blue Moon 2003. 461 s.

 

Peak Districtin kansallispuiston puistonvartija Mark Roper törmää rutiinikierroksellaan karmaisevaan näkyyn. Ringhamin nummen ylätasangolla sijaitsevalta Yhdeksän neitseen kivikehältä löytyy surmatun naisen ruumis. Ruumis kuuluu Jenny Westonille, naiselle jonka pyörälenkki on vaihtunut tanssiin. Hänen puolialaston vartalonsa on aseteltu säädyttömään asentoon, kuin hän olisi juuri suorittamassa liikettä.

Tapausta tutkimaan joutuu muiden muassa rikoskonstaapeli Ben Cooper, sekä vt. rikosylikonstaapeli Diane Fry. Kumpikaan heistä ei ole yhteistyöstään ilahtunut. Heillä on yhteinen kipeä menneisyys, mikä ei rajoitu toisistaan poikkeaviin tutkimusmetodeihin. Alussa tutkimukset suovat heille hyviä syitä väistellä toisiaan. Fry pureutuu joitain aikoja aikaisemmin samoilla seuduilla hyökkäyksen kohteeksi joutuneen Maggie Crewin mysteeriin. Nainen on selvinnyt päällekarkaajan käsistä hengissä, mutta on menettänyt muistinsa ja tullut pahasti silvotuksi. Sillä välin Cooper käyttää hyväkseen paikallistuntemustaan ja puhuttaa paikallisia asukkaita, etupäässä vaellusreitin varrella maatilaansa pitävää Warren Leachia ja tämän perhettä, sekä toisena esimerkkinä epäonnekkaalle henkirikoksen uhrille pyörän vuokrannutta yrittäjää.

Paikallisväestö ei ole erityisen innokas avautumaan, kuka mistäkin syystä, mutta hiljalleen kuolemaa edeltäneistä tapahtumista saadaan muodostettua kokonaisuus ja tutkijat pääsevät vetämään yhdistäviä viivoja yhteisön jäsenten ja sen ulkopuolisten välille. Vanha totuus saa jälleen vahvistuksen, mikä korostuu maaseudulla. Se liittyy lannan hämmentämiseen.

Stephen Booth jatkaa esikoisromaanistaan Mustasta koirasta tuttua pohjois-englantilaisen maaseudun kuvausta myös sarjan toisessa teoksessaan. Tästä taitaakin olla kehittynyt hänen tavaramerkkinsä. Viittaan Ruumiin kulttuuri -lehden numerossa 4/2013 ilmestyneeseen kirja-arvioon, jossa kirjailijan seitsemännen suomennetun romaanin Kadonnut joki maiseman kuvailua on pidetty jopa runollisena. Eikä tuo piirre rajoitu pelkkään maisemaan. Näin on. Omalta kohdaltani ja nimenomaan Neitseiden tanssin kohdalla sivut eivät päässeet varsinaisesti lentämään. Olisi pitänyt lukea reippaammin. Nyt sitä oli sotkemassa muutama muu työn alla oleva lukuprojekti. Vähän hölmöä nimittää lukemista hommaksi tai projektiksi, kirjojen parissa pitäisi enemmänkin viihtyä ja rentoutua, mutta menköön. Projekteista tärkein on tietenkin oma tuleva menestysteokseni. :) Valitettavasti nyt pääsi käymään niin, että suurin osa poliisivoimista oli yhtä harmaata massaa ja hieno ja tarkkasilmäinen paikalliskuvaus sai silmän luppasemaan.


 - Mika Kähkönen | Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.





 Stephen Booth: Musta koira
22.05.2011 20:13 | Mika Kähkönen

Stephen Booth: Musta koira

(Black Dog, 2000)

Suom. Risto Raitio. Blue Moon 2001. 446 s.

 

Melko tavallisen kuvion mukaan selailin kauppareissulla uutuuskirjoja ja satuttauduin myöhemmin kirjastossa saman kirjailijan esikoisen äärelle. Miksi juuri Stephen Booth? Miksi Musta koira? No, koska sisäkannen arvosteluotteissa sanottiin, että Musta koira upottaa hampaansa lukijaan, eikä päästä irti, sen on taitavasti kehitelty, ratkaisultaan näppärä, tiheätunnelmainen, jännittävä, taitavasti piirretyt henkilöt, oma tyyli... STOP!

Yhdynkö? Siitä seuraavassa.

61-vuotias, entinen toimittaja Stephen Booth on keksinyt konstaapeli Ben Cooperin ja Diane Fryn, jotka selvittelevät nuoren tytön murhaa Pohjois-Englannin Derbyshiressä keskellä Peak Districtin kansallispuistoa. Hän on myös keksinyt porukan vanhoja ukonkoljatteja ja muita kyläläisiä, joita poliisit saavat kuulustella, välillä todistajina, välillä silminnäkijöinä ja tietysti epäiltyinäkin. Koska Ben on yksi kyläläisistä, on miehellä tietenkin myös vapaa-ajan kontakteja heihin - erityisesti todistaja, silminäkijä, epäilty Harry Dickinsonin lapsenlapseen Heleniin. Siitä saakin mukavasti jännitettä. Ja pitäähän muistaa kiistämätön tosiasia, että aina kun mies ja nainen kohtaavat, on mukana seksuaalinen vivahde. Ehkä tiedostamaton, mutta aina se sieltä löytyy. Sama koskee konstaapeli Frytä ja Cooperia.

Ainoa asia mitä Booth ei ole keksinyt, on pohjois-englantilainen luonto. Nyt voidaan lisätä yksi kuvaava sana alun listaan. Luonnon kuvaus on U p e a. Enkä viitsi käydä ihmissuhdekuvauksiakaan haukkumaan, vaikka joissain kohdin niistä sai keksityn vaikutelman. Voiko sitä fiktiivisessä teoksessa edes moittia? Mielestäni voi. On tärkeää, että saadaan syntymään todellisuuden illusio.

Musta koira kuuluu arvoitusromaaneihin. Tässä tapauksessa arvoitus säilyy, mutta ei säväytä. Tiedän, tiedän. Laji on vaikea ja siinä on aivan takuulla jo kaikki nähty ja todettu, joten säväyttäminen on todella kovan työn ja sattumankin takana. Sattumalla tarkoitan kirjoitusprosessia, johon yritin lukiessa samaistua. Olisi hauska tietää oliko Boothilla itsellään jo murhaaja mielessä, kun hän aloitti käsikirjoituksen ja jos ei, niin missä vaiheessa se hänelle itselleen paljastui. Yksi uskomuksistani on, että mitä kauemmin kirjoittaja itsekään ei tiedä murhaajaa, sitä kauemmin se säilyy myös lukijalta salassa. Tietysti olen väärässä. Mikä minä olen mitään sanomaan. Siksipä vetoankin sananvapauteen.


( Päivitetty: 06.03.2014 12:09 )

 - Mika Kähkönen | Kommentit (1)Kommentoi
1. 2. 3. 4. 5.




©2017 Mikan kirjat ja kertomukset - suntuubi.com